Juokseminen on postmoderni teko

Juoksin tänään kymmenen kilometrin massatapahtumassa Gatesheadissä (Great North 10k) 5 000 muun joukossa. Tätä on nyt jatkunut 4-5 vuotta. Aloittelin ensin muuten vain lenkkeillen. Sitten ilmoittauduin ekaan 10k:n juoksuun. Sen jälkeen tavoitteet ja matkat vaivihkaa kasvoivat: 10 mailia, puolimaraton ja lopulta maraton vähän yli vuosi sitten.

Oikeastaan vähän  vaikea sanoa, mikä on koko homman idea. Maratonin viimeisillä kilometreillä olin varma ettei yhtään mikään, vaikka sellaisia yritinkin keksiä maaliin selviytymisen vuoksi. Paluumatkalla lentokoneen rappuset piti tulla sivuttain, sen verran polviin ja jäseniin sattui.

Aika äkkiä huomasin, että kyse ei ole nykyaikana yksinäisestä lajista, vaikka yksilölaji onkin. Juoksemisesta näyttää tulleen muoti-ilmiö, joka imee harrastajia yhä enemmän ja jonka tapahtumat lisääntyvät vuosi vuodelta. NewcastleGatesheadin Great North Runissa (puolimaratonilla) juoksijoita on vuosittain yli 50 000. Lontoon maratonilla tuplamäärä. Niin paljon, että juoksijapaikat arvotaan eivätkä läheskään kaikki halukkaat pääse mukaan.  

Jotenkin sitä tiedostamatta alkaa tehdä samoja asioita kuin aika moni muu – siis valitsematta, että haluanpa olla osa tätä coolia ilmiötä. Jotkut merkilliset historian voimat kai ihmistä liikuttavat sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti tässäkin asiassa.

Juoksussa oli mukana ainakin kaksi suomalaista. Jussi Utriainen käytti kilpailua Olympiakisojen maratonille valmistautumiseen. Hän näytti yllättyneeltä, kun tuli vastaan paluukierroksella ja huusin suomeksi muutamia kannustushuutoja. Utriainen oli lopulta kolmas. Minä joitakin satoja sijoja alempana. Toivottavasti Lontoossa sujuu sitten hyvin.

Yksi teoria kohdallani voisi olla se, että yritän juoksemisella kompensoida ikääntymisen vaikutuksia. Siis orastavaa keski-iän kriisiä.  Kun ikää tulee lisää, niin voi ainakin todistaa olevansa kunnossa parantamalla aikoja vuosi vuoden jälkeen. No, en minä asiaa nyt ihan näinkään ajattele, mutta voihan olla, että freudilaisella sohvalla jotain tämän tyyppistä tulisi ilmi.

Oikeastaan uskon, että kyseessä on postmoderni teko. Minulla ei ole mitään kummempaa kestävyysurheilutaustaa.  Joten en tee tätä varsinaisesti rakkaudesta juoksuun. Mutta suurempien tarkoitusten puuttuessa yrittää sitä ja kokeilee tätä: been there, done that, niin kuin englantilaiset sanovat.

Tämä myös tarkoittaa, että ”juoksu-urani” on tulossa jonkinlaiseen kriisiin. Maraton on jo takana, ultramatkoille en aio siirtyä! Monet kuulemma alkavat harrastaa  triathlonia, muttei sekään oikein kiinnosta. Pyörät sitä paitsi maksavat maltaita. Joogaa olen kuitenkin jo aloitellut…

ps. Aika oli 44.41, mikä jää vähän ennätyksestä. Ne pirun mäet siellä lopussa…

Eliitin projekti

Eurooppalainen projekti näyttää sisältävän paradoksin. Se, mikä olisi teknokraattisesta tai taloudellisesta näkökulmasta järkevää, on poliittisesti mahdotonta  - niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Monet ovat todenneet, että jos 2008 olisi tehty heti rohkeampia ja merkittävämpiä muutoksia, niin nykyiset jo krooniselta näyttävät talousongelmat olisi vältetty. Nyt ehdotetaan ratkaisuiksi mm.  pankkiunionia, fiskaalipolitiikan yhdistämistä ja eurobondeja. Viisaat vakuuttelevat, että taloudellisesti kaikki järkeviä ratkaisuja.

Mutta poliittisesti mahdottomia. Vaikka eurobondit esimerkiksi rauhoittaisivat markkinat, Saksa (ja Suomi) eivät halua yhteisvastuuta eurooppalaisista veloista.

Viime kädessä kyse on siitä, että tällaiset ratkaisut ovat mahdottomia, koska äänestäjät niitä eivät hyväksy. Ja tämä luonnehtii eurooppalaista projektia yleisemminkin. Eliitillä – oli se sitten taloudellisesta, poliittista tai jonkun muun laatuista – on omat ratkaisunsa, joiden demokraattista oikeutusta  ei useinkaan ehditä tai haluta hankkia. Näinhän se meni Maastrichtin ja monien muiden sopimusten kohdalla.

Siis se kuuluisa demokratiavaje. Kyse ei ole kuitenkaan nimenomaan EU:n ongelmasta. Pikemminkin niin, että kaikki poliittiset liittoumat ovat enemmän tai vähemmän luonteeltaan eliitin projekteja. Eivät tainneet USA:n "perustajaisät" konsultoida ”kansaa,” kun hahmottelivat maan perustuslain 1700-luvulla. Ja seuraavalla vuosisadalla käyty sisällissota, kielii siitä, että sillä ei ollutkaan legitimaatiota kaikkialla. Toisaalta, kun teeliikkeen kannattajia kuuntelee, vaikuttaa ettei liittovaltion oikeutus ole edelleenkään selvää kaikille.

Eikä asia ole sen kummempi kansallisvaltioiden kohdalla, vaikka pienempi koko ehkä helpottaakin hallittavuutta. Ensin on herätelty kansallistunnetta ja sitten koulutetun eliitin toimesta luotu hallintorakenteet ja –periaatteet. Tämä pätee ainakin Suomen kohdalla, kun Snellman ja kumppanit hahmottelivat Suomen ideaa 1800-luvulla.

Selvähän se, että kansalaisten pitäisi kokea poliittisen liittouman päätökset legitiimeiksi. Mutta ero eliitin ja kansan projektien välillä on veteen piirretty. Vanhoista eliitin projekteista tulee joissain tapauksissa kansan projekteja. Ellei näin käy, niin ne kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. EU:n kohtalonkysymys on, kumpaan kastiin se ja sen valuuttaunioni lopulta sijoittuvat.  

"Vasemmiston on laskeuduttava yksilön tasolle"

Kirjoitin juuri ilmestyneeseen Kanavaan jutun vasemmiston tulevaisuudesta. Peruspointti on se, että vasemmistolla on takanaan menestyksekäs historia, ylilyönnitkin huomioiden. Vasemmistolaisuus rakentuu kuitenkin kollektivistiselle aateperinnölle, ja sen onkin hyvin vaikea sopeutua yksilöllisyyttä korostavaan yhteiskuntaan. Väitteeni on, että ”Vasemmiston tulisi mukauttaa yhteiskunnan järkiperäisen parantamisen tavoite yksilölliselle tasolle. Muutoin edessä on taipuminen auringonlaskun aatesuunnaksi”.

Muutama sana Kanavasta, jos lehti ei ole ennestään tuttu. Kanavan välittömien edeltäjien historiaa ulottuu aina 1930-luvulle, jolloin se perustettiin nimellä Suomalainen Suomi. Lehti on poliittisesti sitoutumaton, mutta epäilemättä ponnistaa historiallisesti porvarillisesta maailmankatsomusta.

Kanava mainostaa itseään Suomen johtavaksi yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi aikakauslehdeksi, joka pyrkii syvällisempään analyysiin kuin on yleensä mahdollista mediamaailmassa. Tähän voi yhtyä, ja mennä pidemmällekin. Missä ovat muut vastaavat lehdet Suomessa? Esimerkiksi Suomen kuvalehden funktio erilainen – enemmän kiinni juuri päivittäisessä mediamaailmassa ja profiililtaan enemmän yleislehti kuin Kanava.  Kanavan tapaista keskustelua tarvitaan.

Lehden voi ostaa (hyvin varustetuista) kirjakaupoista ja R-kioskeista, ja löytyy se tietysti myös kirjastoista. Jos jollakulla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta hankkia lehteä ja minun juttuni silti kiinnostaa, olen laittanut oikovedoksen kotisivuilleni (lopullisessa versiossa voi siis olla pieniä muutoksia).

 Mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Britannian taivaan alla

Näinä päivinä joka tuutista tulee Kreikkaa ja euroa. EU:n ja euron puolustajat, sikäli kuin niitä on, ovat piiloutuneet jonnekin kiven alle. Ainoastaan jonkun viimeisen diehardin saattaa nähdä televisiossa änkyttämässä jotain positiivista europrojektista. Luolistaan ovat nousseet myhäilevät ”mitä minä sanoin”-miehet, joiden ura usein ulottuu aina Majorin ja Thatcherin hallituksiin saakka. Jotkut taas ovat ottaneet muuten vaan besserwisserin roolin hartioilleen. Välillä David Cameron ilmestyy ruutuun kaukalon laidalta huutamaan ohjeita EU-teamille sen taistelussa tuulimyllyjä vastaan - ihan kuin hän olisi onnistunut Britannian talouden ohjaamisessa erityisen hyvin. Taantumassa ollaan taas. 

Ilmapiiri on sellainen, että perusuomalaisen, siis perusenglantilaisen, on hyvä hengittää. Kaukana ovat paha EU ja euro (vaikkeivat sitä oikeasti olisikaan). 

Yhden hauskimmista episodeista tarjosi entinen Tory-ministeri ja nykyinen poliittinen kommentaattori Michael Portillo. Hän teki ohjelman BBC:lle, jossa kierteli ristiin rastiin Saksaa ja Kreikkaa. Portillo antaa katsojan ymmärtää, että kaikki olisi niin paljon paremmin, jos mailla ja erityisesti Kreikalla olisi omat valuutat. Saarille virtaisi nykyistäkin enemmän turisteja ja kassat täyttyisivät oliiviöljyn ja tomaatin myynnistä saaduista tuloista. Ohjelma kulminoituu vähän väliä siihen, kun Portillo tuputtaa ihmisille seteleitä: toisessa kädessä euroja ja toisessa maasta riippuen joko Saksan markkoja tai drakhmoja.  Piilojuoni on se, että ihmiset ymmärtävät tarttua kansalliseen kouraan. Vaan miten käy? Yksikään ei ota markkoja tai drakhmoja. Tämä on brittiläisestä näkökulmasta käsittämätöntä. 

Vierailin kuluneella viikolla koulussa, jossa järjestettiin festivaali, jossa juhlittiin koulun kansainvälisyyttä. Itsekin maahanmuuttajana hämmästyin koulun tarjoamaa kirjoa. Koulun oppilaista kolmasosa on ulkomaalaistaustaisia yli kolmestakymmenestä maasta. Esillä oli siis paljon lippuja, tietoa, ruokaa ja musiikkia (kieltämättä välillä aika kovalla). Myös Suomesta.   Ajattelin mielessäni, että tämän täytyy olla sitten persun, eiku persen, helvetti.

Voisi olettaa, että koulu on suurissa ongelmissa monikulttuurisuuden kanssa ja kielen opiskelu kangertelee. Tosiasiassa kyse on yhdestä kaupungin tavoitelluimmista julkisista kouluista, jonne olisin oman poikanikin laittanut, jos olisimme asuneet alueella joitakin vuosia sitten. Oppimistulokset ovat joka tapauksessa maan keskiarvon yläpuolella. Johtopäätökseni oli, että koulumenestys ei ole mitenkään suorasti riippuvainen kulttuuritaustasta, uskonnosta eikä edes kotikielestä. Mutta vanhempien koulutustaustalla ja ehkä myös varallisuudella voi ollakin merkitystä (osa oppilaista tulee suhteellisen varakkaalta alueelta).

Britannian taivas sinällään näyttää välillä parempaa puoltaa. Kuuden viikon kylmän jakson jälkeen kesä viimein saapui keskiviikkona. Nauttikaamme siitä. Eihän se kauaa voi kestää.

Kreikka ja Weimarin Saksa

Viime viikon europolitiikkaa järisyttäneet Kreikan ja Ranskan vaalit ovat kirvoittaneet mielenkiintoisia politiikan tarinoita. Ennen kaikkea Kreikan kohdalla, jossa koko EU:n luotsaamasta maksuohjelmasta halutaan päästä eroon.

Jotkut kommentaattorit maalaavat huikeita historiallisia kaaria tästä päivästä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Saksa ja EU muuttuvat Versaillen rauhan voittajavaltioiksi, jotka pakottavat hävinneet kohtuuttomiin korvausehtoihin. Kreikasta tulee Weimarin saksa, jossa ääriliikkeet vahvistuvat. Samalle vihjataan, että nykyisellä kurimuksen politiikalla sama kehitys on vain nurkan takana Italiassa ja Espanjassa.

Tarinan sanoma on selvä. Sillä pyritään osoittamaan nykyisen politiikan johtavan poliittiseen umpikujaan. Umpikujan välttämiseksi olisi maksuohjelman ehtoja ja koko poliittista tilannetta arvioitava uudelleen. Ei liene tarpeellista kerrata Weimarin Saksan kehitystä 1920-luvulla 1930-luvun alkuun, jotta selviää miten synkkiä pilviä maalaillaan taivaalle.

On totta, että EU:n ja sen talousvahvojen ajamaan politiikkaan sopii nykyisellään leima ”välttämättömyyksien politiikkaa”. Tulee mieleen Suomen lama 1990-luvun alussa, jossa retoriikka oli hyvin samantyyppistä.

Mutta onko välttämättömyyksien politiikkaa oikeasti olemassa? Kyseessä on tietysti ristiriita, jos politiikka ymmärretään vanhan (hiukan kuluneen) määritelmän mukaisesti mahdollisuuksien taidoksi.

Yhdessä mielessä kreikkalaisia voi kiittää. Nyt on todellinen mahdollisuuksien ja välttämättömyyksien testi. Kreikkalaiset tuntuvat uskovan, että politiikka pystyy muokkaamaa politiikan tekemisen reunaehdot uudelleen. Taloudellista valtaa käyttävät tai siihen politiikkansa perustavat pitävät tätä haihatteluna.

Olettavasti dikotomia taloudellinen välttämättömyys ja poliittinen avoimuus yksinkertaistaa asetelmaa. Muutoksella lienee rajansa, mutta epäselvää on, missä ja mitä ne ovat.

Kehitys voi hegeliläisen dialektiikan hengessä riittävän monen vastakohdan törmäyksen kautta todella tuottaa uuden poliittisen realiteetin. Mutta voi se johtaa tuhon spiraaliinkin  - sekä  taloudellisesti että poliittisesti – kun törmätään ’realitettien’ asettamiin rajoihin.

Elämme jännittäviä aikoja. Ainakin politiikan tarinoissa. Ehkä tarinat voivat siirtyä myös kaduille. Ehkä ne ovat jo siellä?

Akateemista vapautta

Kuten tunnettua, tieteellisistä tuloksista raportoidaan pääsääntöisesti artikkelijulkaisuiden muodossa. Mutta uskokaa tai älkää, se on myös hyvää businestä. Ei tosin tekijöille, vaan julkaisijoille.

Markkinoita hallitsevat muutamat kustannusalan jättiläiset, Elsevier, Wiley ja Springer. On huhuttu, että näille voi kertyä jopa 35% suuruinen voittomarginaali artikkelikaupassa. Marginaali ei ole kuulemma ihan tavallista yrityselämässä – kuin ehkä korkeintaan joidenkin Applen tuotteiden kohdalla.  

Tilanne kuohuttaa akateemisessa maailmassa. Monet pitävät systeemiä mätänä, joka kaipaa perusteellista uudistusta.

Suurin osa tieteestä tehdään julkisin varoin. Artikkelit lahjoitetaan julkaisijalle, jolle siirtyvät niiden käyttöoikeudet. (Tarkemmin ilmaistuna, tieteentekijä toivoo hartaasti, että mahdollisimman arvostettu tieteellinen aikakausikirja hyväksyisi kirjoituksen. Huippulehdet kehuvat jopa 90% hylkäysprosenteilla). Kustantajat sitten myyvät aikakausikirjojen lukuoikeuksia lähinnä yliopistojen kirjastoille. Jos ei ole yliopiston kirjoilla jossain roolissa, niin artikkeleiden lukeminen on hyvin vaikeaa.

Ketjussa on monia erikoisuuksia. Millä muulla alalla työn tuotokset annetaan täysin ilmaiseksi? Artikkelin kirjoittaja ei saa lopputuotteesta mitään – oli hän työsuhteessa/apurahalla tai ei.  Ja koko prosessi toimitetaan vapaaehtoisvoimin. Useimmat päätoimittajat eivät saa hekään mitään palkkaa. Kirjoitusten vertaisarviointi tehdään ilman korvausta. Periaatteessa hyvin kallista konsultaatiota kun muistaa, että avustajat ovat pätevyydeltään vähintään tohtoreita.

Julkisin varoin tuotetusta ja ilmaiseksi annetusta tulee siis ketjun loppupäässä hyvää kauppatavaraa, jota myydään samoille tahoille, jotka työn ovat rahoittaneet.  Kustantajat puolustautuvat sillä, että he takaavat loppuvaiheessa laadun korkean tason ja huolehtivat jakelusta – tuottavat siis olennaista lisäarvoa.

Jotkut yliopistoihmiset ovat sitä mieltä, että julkisesti tuotettu pitäisi olla kaikkien ulottuvilla. Muutamat, kuten matemaatikko Tim Gowers Cambridgen yliopistosta, ovat päättäneet boikotoida sellaisia tieteellisiä julkaisuja, jotka eivät takaa tiedon vapautta. Ja parin viime vuoden aikana on syntynyt kilpailevia kaikille avoimia tieteellisiä julkaisukanavia.

Protestoijat ovat tietysti ihan oikealla asialla. Olisi hienoa, jos kaikki niin halutessaan voisivat vapaasti lukea tieteen tuloksista. Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen tieteentekijöiden näkökulmasta.

Julkaisijat tarjosivat vielä noin 15 vuotta sitten välttämättömän julkaisufoorumin ja levityskanavan, jos halusi ylipäätään viestiä omista päätelmistään. Nyt tämä tarve on hävinnyt. Jokainen kun voi julkaista oman kirjoituksensa vaikka ihan suoraan ja saman tien omalla nettisivullaan.  (En ole sentään tähän ryhtynyt, mutta kerään kuitenkin kaikki elektronisessa muodossa olevat kirjoitukset kotisivuilleni. Toivoa sopii, että en ole syyllistynyt kovin merkittäviin tekijänoikeuslain rikkomuksiin).

Jakelun puolesta emme tarvitsisi siis edes avoimuus-periaatteella toimivia journaaleja. Ongelma on tällä hetkellä massasta erottautuminen. Kyllähän netissä voi kaikenlaista julkaista (tämä kirjoitus esimerkkinä, joka ei ole käynyt läpi minkäänlaista laatukontrollia).  Mutta yritäpä saada niillä virkoja tai apurahoja! Niinpä akateemiselta iältään nuorempien on järkevää tähdätä niin korkealla julkaisujen valinnassa kuin kantti kestää – välittämättä siitä, kuka niitä saa lukea

Tähän liittyen pari vuotta sitten käytiin kovaa debattia akateemisten lehtien luokittelusta A-, B- ja C-kategorioihin, jota oltiin silloin puuhaamassa. Merkittävä osa (alani) editoreista vastusti luokittelua pääargumenttina se, että järjestelmästä tulee itseään toteuttava. Rajoja rikkova artikkeli kun saattaa periaatteessa ilmestyä C-luokan julkaisussa, mutta virallinen luokittelu karkottaa kirjoittajat. Totta. Mutta tosiasia on myös se, että luokittelut elävät ihmisten päissä. Ja nykyisellä käytännöllä tämä informaatio saa sisäpiiritiedon piirteitä. Minulta ainakin meni joitakin vuosia selvittää, että julkaisu lehdessä/sarjassa X ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin lehdessä/sarjassa Y.  

Nykyinen trendi avoimuuden suuntaan tuottaa kuitenkin myös lieveilmiöitä. Eteeni on tullut tapauksia, joissa maksamalla itse voi taata sen, että kaikki saavat lukea artikkelin. Siis kirjoittaja ei saa maksua, vaan maksaa oman julkaisunsa julkaisemisesta! Wellcome Trust, joka on Gates Foundationin jälkeen maailman suurin yksityinen tiederahoittaja, on omaksumassa periaatteen, että artikkelin tulee olla avoimesti saatavilla kuuden kuukauden kuluttua sen ilmestymisestä. Muuten rahoitusta saanutta tutkijaa sanktioidaan. Tämä on ymmärrettävää, jos avoimeksi saattamiseen on varattu määrärahoja.

Toivoa sopii kuitenkin, että suuntaus ei ole se, että avoimen julkaisukanavien taloudellista taakkaa sälytetään entistä enemmän yksittäisen tutkijan harteille. Kaikki rahoittajat kun eivät ole yhtä anteliaita. Eikä kaikilla tieteentekijöillä ole vakituisia virkoja, joiden turvin voi pitää julkaisufoorumia toisarvoisena kysymyksenä.  Pätkätöiden ja apurahoituksien varassa elävät sijoittuvat jonnekin yrittäjän ja taiteilijan välimaastoon tulon varmuuden kannalta.

Parasta olisi, jos laajempaan avoimuuteen päästään nykyisten kustantajien marginaaleja (ja hintoja) laskemalla – tai todellisten vaihtoehtoisen julkaisukanavien luomisella.

Miksi miehet ampuvat?

Vähän yli viikko sitten tuli taas ikäviä uutisia Suomesta, kun tällä kertaa Orivedellä oli kouluammuntatapaus. Onneksi yritys epäonnistui. Mutta ei mennyt kuin joitakin päiviä, kun toiselta puolelta maapalloa, Kaliforniasta, kuului samantapaista ja ammunta tuotti traagisesti myös kuolonuhreja.

Miksi miehet sitten ampuvat? Kaikkein rehellisin vastaus on tietenkin, että en tiedä. Tätä kysymystä ovat asiantuntijat miettineet ja mietitään parhaillaan varmaan monen keittiönpöydän ääressä. Mutta lisään kuitenkin tähän soppaan yhden mausteen näkökulman muodossa.

Kauhajoella oppilaitoksessa tapahtuneen massamurhan  jälkeen kansainvälistä lehdistöä myöten esitettiin arvioita, että tapaus oli epäsuorasti seurausta kansanluonteesta - sisäänpäinkääntyneisyydestä ja puhumattomuudesta. Tai pitkistä talvista ja pimeydestä. Ja oli muitakin spekulaatiota. Nyt Independent lehti kysyy vastaavasti, mikä Amerikassa on vikana.

Yhtä hyvin voi esittää kysymyksen, mikä miehissä on vikana, sillä kaikki ammunnat ovat miesten tekemiä. Mutta en usko, että tämän tyyppiset kysymykset johtavat paljon muuhun kuin aivan yleisiin toteamuksiin jonkun ryhmän oletetusta olemuksesta.  Useimmissa miehissä ei ole mitään vikaan, kuten ei useimmissa suomalaisissa tai amerikkalaisissakaan.

Selitystä etsitään väärinpäin. Jos syy on siis suomalaisen kulttuurin puhumattomuudessa, kuinka se selittää amerikkalaiset ja hollantilaiset ammuntatapaukset? Ja vastaavia tragedioita on tapahtunut ympäri maailmaa. En ole pysynyt perässä, mutta jo mainittujen lisäksi ainakin Saksassa, Norjassa, Ranskassa, Israelissa, Kanadassa, Skotlannissa, Brasiliassa ja Ruotsissa. Mikä voi kaikkia yhdistää?

Teot kumpuavat katkeruudesta ja vihasta, mutta katkeruuden ja vhan syyt ovat moninaisia - uskoakseni näissäkin tapauksessa. Yhdessä tapauksessa tunteen on voinut aiheuttaa pettymys rakkaudessa, toisessa viranomaisten nöyryytys, kolmannessa elämän yleinen näköalattomuus, neljännessä ideologia, jne.

Mikä kaikkia yhdistää on toteuttamistapa. Teot ovat copycat-temppuja Columbinen tragedian jälkeisessä maailmassa. Internetin ja television kautta mallit ja ideat leviävät salamannopeasti. Teko tarjoaa tekijälle helvetillisen keinon saavuttaa se  Andy Warhollin 15 minuuttia julkisuudessa.

Sama katkeruus aiheutti aikaisemmin ehkä pahoinpitelyn nyrkeillä, tai teräasella, tai uhoamista moottorisahalla. Ehkä päädyttiin yhteen, katkeroituneen, kuolemaan. Mutta samanlaista tuhoa näillä keinoilla ei saanut.

Vihasta ja niiden syistä tuskin sinällään päästään kokonaan täysin eroon. Parasta tietenkin olisi, jos purkautuminen tapahtuisi psykologisin keinoin, ja tämän eteen on epäilemättä tehty töitä.  Mutta tärkeintä, että se tapahtuisi joka tapauksessa ilman ampuma-aseita. Teoilta pitäisi riistää maine ja julkisuus, joka niiden ylle automaattisesti lankeaa^*. Ehkä tämä ohjaisi hakemaan toisenlaisia purkautumismalleja.

Kaikesta huolimatta hyvää pääsiäistä kaikille.

*Independentin jutussa mainitaan, että lounasaikaan mennessä ampumauutinen oli jo hävinnyt BBC:n etusivulta. Ehkä tähän on jo siis tulossa muutos.