Viimeinen blogi

On tullut aika lopettaa Ulkosuomalaisen blogi.

Sen ideana oli kommentoida Suomen ja muunkin maailman tapahtumia ja politiikkaa ulkosuomalaisesta näkökulmasta. Ja olihan blogi alussa melko aktiivinen. Huippukohdaksi jäänee blogin lukeminen yleisradion Ajantasa–ohjelmassa.

En ole paljoakaan kirjoitellut viime kuukausina. Ratkaiseva muutos tuli luennointikiireiden muodossa viime vuonna, jotka tuntuivat vievän tarvittavan ylimääräisen ”luovan energian”.  Tilanne tuskin muuttuu tulevaisuudessa tältä osin.

Blogin lopettamiseen on kuitenkin myös toinen syy. Se on se, että ulkosuomalaisuuteni tulee asiallisesti ottaen loppuun tänä syksynä (vaikka lentomailit jatkanevatkin kertymistään - yksityissyistä) . Olen ottanut vastaan ’Associate Professor’-viran filosofian oppiaineessa aate- ja oppihistorian laitoksella Oulun yliopistossa. Työ on erittäin lupaava ja odotan siltä paljon. Ensi vuoden olen virkavapaalla Helsingin tutkijakollegiumissa. Toivomukseni on saada työn alla oleva kirja Postnarrativist Philosophy of Historiography valmiiksi. Minut löytää seuraavan vuoden aikana aika usein Töölöstä.  

Pyrin kirjoittamaan muita yleiskatsauksia ja kirja-arvosteluja silloin tällöin suomalaisiin lehtiin, kuten tähänkin saakka.  Ehkä joskus löytyy muitakin muotoja. Tarve antaa panos ja ottaa osaa laajempaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on yhä olemassa ja osa minua.

Odotan tulevaa tietysti hiukan jännityksellä. Ulkomailla on tullut kuitenkin nyt vietettyä 11 vuotta yhtä mittaa.  Miten paljon Suomi on muuttunut? Ainakin puolet iltapäivälehtien julkkiksista tulevat olemaan uppo-outoja. Tämän kanssa varmaan kuitenkin pärjää. Mitä muuta?

Ja miten paljon olen itse muuttunut? On selvää, että vuodet ovat jättäneet jälkensä. En ole välttämättä täysin perus-suomalainen kaikelta osilta (enkä puhu nyt puoluepolitiikasta), joka ehkä olin aikaisemmin.  

Sanotaan, että suomalaisista tulee suomalaisempia ulkomailla kuin he ovat tai olisivat Suomessa. Näin kävi minullekin. Kävin sentään itsenäisyyspäiväjuhlissa ja pidin kerran puheenkin! Mutta päteeköhän tämä nyt toisin päin? Tuleeko minusta ”kansainvälisempi” Suomessa kuin ulkomailla ollessa tai ilman näitä ulkomaanvuosia.

Siitä puhe mistä puute?

Aika näyttää. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. 

Ding Dong: TheWitch is Dead eli Britannian vastakulttuurista

Britannia on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalisuutta, pönöttämistä ja konventionaalisuutta sekä vastakulttuuria, protestia ja ironiaa.  Jälkimmäinen pitää edellistä kurissa. Tästä todistuksena menneen viikon tapahtumat.

Margaret Thatcherin kuoltua alkoi maassa kiihkeä hautajaisten suunnittelu. Kutsukortit lähtivät kiireen vilkkaa eri maiden päämiehille ja muille merkkihenkilöille ympäri maailmaa. Britannian kuningatarkin osallistuu pääministerin hautajaisiin ensimmäistä kertaa sitten Churchillin.  Vaikka virallisista valtiohautajaisista luovuttiin Thatcherin itsensä pyynnöstä, seremonia ei arvovaltaisuudessaan taida siitä kovin kauas jäädä.

Maan hallitus ja muut Thatcherin kannattajat ovat ryhtyneet samalla rakentamaan Thatcher-myyttiä kansallisesti yhdistävänä hahmona ja maan pelastajana vähän samaan tapaan kuin tapahtui USA:ssa Reaganin kohdalla. ”True Blue” nimeä kantava historian uudelleen kirjoittaminen alkaa saada jo orwelilaisia New Speakin piirteitä kaikkine parlamentin erikoisistunnon ylistyspuheenvuoroineen ja television kunnianosoituksineen.  Thatcher kun ei todellakaan ollut mikään kansaa yhdistävä hahmo siinä mielessä kuin vaikkapa Churchill.

Mutta, kun menosta tulee liian pompöösiä, auktoriteetteja kumartamaton vastakulttuuri nostaa päätään.  Thatcherin vastustajat ovat ladanneet ja kuunnelleet Taikuri Oz-filmin kappaletta Ding Dong. The Witch is Dead sillä seurauksella, että tämä 1930-luvulla luotu kappale on noussut jo kymmenen kuunnelluimman listalle BBC:n hittilistalla. Silmää tekevien on ollut pakkoa ottaa kantaa ilmiöön.

Tarkoituksena ei ole kommentoida Thatcherin perintöä eikä sitä, kuinka kuolleita yleensä tulisi muistaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että vaikka laulu on toki ilkeämielinen, se ei ole täysin epäonnistunut vertaus, jos asiaa katsoo vaikkapa hiilikaivosmiesten näkökulmasta.  Thatcher tahtopoliitikkona ei tuntenut armoa sulkiessaan kaivoksia, mikä lähes tuhosi kokonaisia yhteisöjä pohjois-Englannissa.    

Tärkeämpää on kuitenkin se, että ilmiön seurauksena Thatcherin kuoleman jälkeiseen siloteltuun kuvaan jää särö muistutuksena, kuinka ristiriitaisesta hahmosta oikeasti on kysymys. Niin kuin pitääkin. En usko, että kovin monessa muussa maassa onnistuttaisiin yhtä hyvin ironisessa muistutuksessa hienovaraisuus- ja konsensusvaatimusten painaessa päälle. Tästä täytyy nostaa hattua briteille.

Talvinunen loppu - Cameron ja EU

Täytyy tuoda blogi pitkältä talviunelta, jonne sen sysäsi työkiireet viime syksynä. Tuli nimittäin tarve kommentoida Britannian poliittisia käänteitä, asemapaikka kun on ollut täällä viime vuodet.

Maan pääministeri haluaa siis kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä. Ei täysin odottamatonta, mutta yllättävää kuitenkin.

Eihän siinä ole mitään pahaa, että puhutaan ja visioidaan EU:n luonnetta ja tulevaisuutta, mutta brittihallituksen toteutustapa on merkillinen. Tony Blair vertasi tapaa sheriffiin Mel Brooksin elokuvassa, joka osoittaa aseella omaa päätään ja uhkaa muita, että jos ette tee kuten käsken, niin laukaisen.

Selvää on, että Cameron taipui toisaalta oman puolueensa ja toisaalta raketinomaista nousua tekevän UKIP:n (United Kingdom Independence Party) paineen alla. Jälkimmäinen on muuten luonteva sisarpuolue Perussuomalaisille ja osoittaa, että EU-skeptisyys jatkaa nousuaan.

On silti muistettava, että Iso-Britannia on Eurooppa-skeptinen, ei ainoastaan EU-skeptinen, maa jossa vain harvoin kuulee mitään positiivista etenkään jälkimmäisestä. Nähdäkseni briteille on heidän suurvaltamenneisyytensä johdosta erityisen vaikeaa ajatella maata yhtenä muiden joukossa. Kun on kerran hallinnut kolmasosaa koko maailmasta, on vaikea hyväksyä, että olisi sitäkin voimakkaampia keskuksia – oli maan kansallinen etu sitten mikä tahansa.

Mutta todellinen huoli on se, että kehitys voi riistäytyä käsistä. Tory-puolueen vahva oikea laita on sen verran nurkkakuntainen, että he eivät veren makuun päästessään välttämättä suostu kompromisseihin, vaikka pääministeri sellaiseen olisikin valmis.

Olen aina ihmetellyt miten ensimmäinen maailmansota pääsi syttymään, kun useimmissa maissa oli suuret työväenpuolueet, jotka olivat ideologisesti kansainvälisiä ja rauhantahtoisia (sen lisäksi, että monet kruunupäät olivat verisukulaisia). Ratkaisevina hetkinä nationalismi ja kansallinen itsekkyys kuitenkin voittivat.

En tietenkään ennusta mitään sotaa tai maanosan kattavaa konfliktia, mutta voi käydä niin, että monen vuosikymmenen kansainvälistymiskehitys kääntyy pikkuhiljaa kansallistumiskehitykseksi. Liikkeelle voi lähteä dominoliike, ja kerettiläisyydestä tulla uutta normaalia. Jos nimittäin kaikki neuvottelevat unionin tulevaisuudessa vaatimalla ja uhkaamalla on selvää, että sellainen unioni on mahdottomuus.

Pitäisikö ruveta pohtimaan oleskelulupahakemusta ihan uudelleen?

Olympia-blogi

Nyt ovat sitten olympialaiset osaltani ohi. Ainakin mitä tulee paikan päällä seuraamiseen.

Pakko sanoa, että matka oli mahtava kokemus ja kisat vaikuttavat erityisen onnistuneilta. Massat olivat suuret, mutta järjestelyt sujuvat. Turvajärjestelyt ovat tiukat, mutta mutkattomat. Opasteet selkeät ja vapaaehtoisavustajia joka puolella. Ja kaikki ovat ihan älyttömän ystävällisiä. Aivan kuin Britannia olisi avannut näyteikkunan maailmaan.

Aina jotain pientä hämminkiä tulee. Undergroundin stadionille johtava metrolinja lakkasi toimimasta juuri kun olin menossa sinne perjantaina. ”Overground” olikin sitten niin täynnä, ettei kunnolla seisomaan pystynyt. Työmatkalla ollut mies kirjoitti kännykkäänsä ”f****ing Olympics”. Enkä saanut ostettua tuliaisteepaitaa, kun valikoima oli niin huono. Mutta eivät nämä kovin merkittäviä ongelmia ole.

Pääsin katsomaan yhtä yleisurheilun alkukilpailua, painonnoston loppukilpailun ja lentopallon alkuotteluita. Yleisurheilu on erityisesti mainitsemisen arvoinen. Oli uskomatonta, että 80 000 tuhannen ihmisen stadion oli täynnä aamun alkukilpailuissa. Onkohan näin tapahtunut koskaan aikaisemmin?

Stadion hohti uutuuttaan ja tunnelma hieno. Britit kannustivat raivokkaasti omiaan joka alkukilpailussa. Pelkkä stadionille ilmestyminen kirvoitti kannustushuudot. 

Ja toisaalta, mikä on kannustaessa kun menestystäkin tulee. Suomalaisena on aika lailla statistin asemassa, kun urheilijoita ei ole juuri lainkaan ja hekin vain harvoin pääsevät jatkoon. Mutta näin Keskisalon loppukilpailuun johtaneen juoksun, mikä oli hieno.

Suomalaisten urheilujohtajien kannattaisi tutkia, mitä britit ovat tehneet (oikein). Heidän urheilumenestyksensä lähti raketin kaltaiseen nousuun viime vuosikymmenen puolivälissä. Atlantassa 1996 kokonaismitallisaalis oli 15. Pekingissä 2008 pelkkiä kultia tuli 19 ja Lontoossa nyt jo 14!

Syyksi on mainittu mm. loton veikkausvoittovaroista tuleva rahoitus. Monet henkilökohtaiset valmentajat ovat päätoimisia. Ainakin yleisurheilijoilla on ihan uudenlainen harjoituskeskus, jossa on kokonaisvaltaisesti otettu fyysiologiset ja psykologiset vaatimukset huomioon. Mutta asiassa on takana jotain muuta, joka voi selittyä vain oikeanlaisen systeemin ja ammattimaisen suhtautumisen kautta. Urheilijoista ja valmentajista huokuu itsevarmuus ja tasapainoisuus, vaikka luulisi olevan kotikisojen paine niskassa. Kun perustaso on kova ja he myös onnistuvat suorituksissaan, tulosta tulee.

En ihmettelisi, vaikka Lontoon 2012 Olympiakisoja muisteltaisiin yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimpina. 

Juokseminen on postmoderni teko

Juoksin tänään kymmenen kilometrin massatapahtumassa Gatesheadissä (Great North 10k) 5 000 muun joukossa. Tätä on nyt jatkunut 4-5 vuotta. Aloittelin ensin muuten vain lenkkeillen. Sitten ilmoittauduin ekaan 10k:n juoksuun. Sen jälkeen tavoitteet ja matkat vaivihkaa kasvoivat: 10 mailia, puolimaraton ja lopulta maraton vähän yli vuosi sitten.

Oikeastaan vähän  vaikea sanoa, mikä on koko homman idea. Maratonin viimeisillä kilometreillä olin varma ettei yhtään mikään, vaikka sellaisia yritinkin keksiä maaliin selviytymisen vuoksi. Paluumatkalla lentokoneen rappuset piti tulla sivuttain, sen verran polviin ja jäseniin sattui.

Aika äkkiä huomasin, että kyse ei ole nykyaikana yksinäisestä lajista, vaikka yksilölaji onkin. Juoksemisesta näyttää tulleen muoti-ilmiö, joka imee harrastajia yhä enemmän ja jonka tapahtumat lisääntyvät vuosi vuodelta. NewcastleGatesheadin Great North Runissa (puolimaratonilla) juoksijoita on vuosittain yli 50 000. Lontoon maratonilla tuplamäärä. Niin paljon, että juoksijapaikat arvotaan eivätkä läheskään kaikki halukkaat pääse mukaan.  

Jotenkin sitä tiedostamatta alkaa tehdä samoja asioita kuin aika moni muu – siis valitsematta, että haluanpa olla osa tätä coolia ilmiötä. Jotkut merkilliset historian voimat kai ihmistä liikuttavat sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti tässäkin asiassa.

Juoksussa oli mukana ainakin kaksi suomalaista. Jussi Utriainen käytti kilpailua Olympiakisojen maratonille valmistautumiseen. Hän näytti yllättyneeltä, kun tuli vastaan paluukierroksella ja huusin suomeksi muutamia kannustushuutoja. Utriainen oli lopulta kolmas. Minä joitakin satoja sijoja alempana. Toivottavasti Lontoossa sujuu sitten hyvin.

Yksi teoria kohdallani voisi olla se, että yritän juoksemisella kompensoida ikääntymisen vaikutuksia. Siis orastavaa keski-iän kriisiä.  Kun ikää tulee lisää, niin voi ainakin todistaa olevansa kunnossa parantamalla aikoja vuosi vuoden jälkeen. No, en minä asiaa nyt ihan näinkään ajattele, mutta voihan olla, että freudilaisella sohvalla jotain tämän tyyppistä tulisi ilmi.

Oikeastaan uskon, että kyseessä on postmoderni teko. Minulla ei ole mitään kummempaa kestävyysurheilutaustaa.  Joten en tee tätä varsinaisesti rakkaudesta juoksuun. Mutta suurempien tarkoitusten puuttuessa yrittää sitä ja kokeilee tätä: been there, done that, niin kuin englantilaiset sanovat.

Tämä myös tarkoittaa, että ”juoksu-urani” on tulossa jonkinlaiseen kriisiin. Maraton on jo takana, ultramatkoille en aio siirtyä! Monet kuulemma alkavat harrastaa  triathlonia, muttei sekään oikein kiinnosta. Pyörät sitä paitsi maksavat maltaita. Joogaa olen kuitenkin jo aloitellut…

ps. Aika oli 44.41, mikä jää vähän ennätyksestä. Ne pirun mäet siellä lopussa…

Eliitin projekti

Eurooppalainen projekti näyttää sisältävän paradoksin. Se, mikä olisi teknokraattisesta tai taloudellisesta näkökulmasta järkevää, on poliittisesti mahdotonta  - niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Monet ovat todenneet, että jos 2008 olisi tehty heti rohkeampia ja merkittävämpiä muutoksia, niin nykyiset jo krooniselta näyttävät talousongelmat olisi vältetty. Nyt ehdotetaan ratkaisuiksi mm.  pankkiunionia, fiskaalipolitiikan yhdistämistä ja eurobondeja. Viisaat vakuuttelevat, että taloudellisesti kaikki järkeviä ratkaisuja.

Mutta poliittisesti mahdottomia. Vaikka eurobondit esimerkiksi rauhoittaisivat markkinat, Saksa (ja Suomi) eivät halua yhteisvastuuta eurooppalaisista veloista.

Viime kädessä kyse on siitä, että tällaiset ratkaisut ovat mahdottomia, koska äänestäjät niitä eivät hyväksy. Ja tämä luonnehtii eurooppalaista projektia yleisemminkin. Eliitillä – oli se sitten taloudellisesta, poliittista tai jonkun muun laatuista – on omat ratkaisunsa, joiden demokraattista oikeutusta  ei useinkaan ehditä tai haluta hankkia. Näinhän se meni Maastrichtin ja monien muiden sopimusten kohdalla.

Siis se kuuluisa demokratiavaje. Kyse ei ole kuitenkaan nimenomaan EU:n ongelmasta. Pikemminkin niin, että kaikki poliittiset liittoumat ovat enemmän tai vähemmän luonteeltaan eliitin projekteja. Eivät tainneet USA:n "perustajaisät" konsultoida ”kansaa,” kun hahmottelivat maan perustuslain 1700-luvulla. Ja seuraavalla vuosisadalla käyty sisällissota, kielii siitä, että sillä ei ollutkaan legitimaatiota kaikkialla. Toisaalta, kun teeliikkeen kannattajia kuuntelee, vaikuttaa ettei liittovaltion oikeutus ole edelleenkään selvää kaikille.

Eikä asia ole sen kummempi kansallisvaltioiden kohdalla, vaikka pienempi koko ehkä helpottaakin hallittavuutta. Ensin on herätelty kansallistunnetta ja sitten koulutetun eliitin toimesta luotu hallintorakenteet ja –periaatteet. Tämä pätee ainakin Suomen kohdalla, kun Snellman ja kumppanit hahmottelivat Suomen ideaa 1800-luvulla.

Selvähän se, että kansalaisten pitäisi kokea poliittisen liittouman päätökset legitiimeiksi. Mutta ero eliitin ja kansan projektien välillä on veteen piirretty. Vanhoista eliitin projekteista tulee joissain tapauksissa kansan projekteja. Ellei näin käy, niin ne kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. EU:n kohtalonkysymys on, kumpaan kastiin se ja sen valuuttaunioni lopulta sijoittuvat.  

"Vasemmiston on laskeuduttava yksilön tasolle"

Kirjoitin juuri ilmestyneeseen Kanavaan jutun vasemmiston tulevaisuudesta. Peruspointti on se, että vasemmistolla on takanaan menestyksekäs historia, ylilyönnitkin huomioiden. Vasemmistolaisuus rakentuu kuitenkin kollektivistiselle aateperinnölle, ja sen onkin hyvin vaikea sopeutua yksilöllisyyttä korostavaan yhteiskuntaan. Väitteeni on, että ”Vasemmiston tulisi mukauttaa yhteiskunnan järkiperäisen parantamisen tavoite yksilölliselle tasolle. Muutoin edessä on taipuminen auringonlaskun aatesuunnaksi”.

Muutama sana Kanavasta, jos lehti ei ole ennestään tuttu. Kanavan välittömien edeltäjien historiaa ulottuu aina 1930-luvulle, jolloin se perustettiin nimellä Suomalainen Suomi. Lehti on poliittisesti sitoutumaton, mutta epäilemättä ponnistaa historiallisesti porvarillisesta maailmankatsomusta.

Kanava mainostaa itseään Suomen johtavaksi yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi aikakauslehdeksi, joka pyrkii syvällisempään analyysiin kuin on yleensä mahdollista mediamaailmassa. Tähän voi yhtyä, ja mennä pidemmällekin. Missä ovat muut vastaavat lehdet Suomessa? Esimerkiksi Suomen kuvalehden funktio erilainen – enemmän kiinni juuri päivittäisessä mediamaailmassa ja profiililtaan enemmän yleislehti kuin Kanava.  Kanavan tapaista keskustelua tarvitaan.

Lehden voi ostaa (hyvin varustetuista) kirjakaupoista ja R-kioskeista, ja löytyy se tietysti myös kirjastoista. Jos jollakulla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta hankkia lehteä ja minun juttuni silti kiinnostaa, olen laittanut oikovedoksen kotisivuilleni (lopullisessa versiossa voi siis olla pieniä muutoksia).

 Mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Britannian taivaan alla

Näinä päivinä joka tuutista tulee Kreikkaa ja euroa. EU:n ja euron puolustajat, sikäli kuin niitä on, ovat piiloutuneet jonnekin kiven alle. Ainoastaan jonkun viimeisen diehardin saattaa nähdä televisiossa änkyttämässä jotain positiivista europrojektista. Luolistaan ovat nousseet myhäilevät ”mitä minä sanoin”-miehet, joiden ura usein ulottuu aina Majorin ja Thatcherin hallituksiin saakka. Jotkut taas ovat ottaneet muuten vaan besserwisserin roolin hartioilleen. Välillä David Cameron ilmestyy ruutuun kaukalon laidalta huutamaan ohjeita EU-teamille sen taistelussa tuulimyllyjä vastaan - ihan kuin hän olisi onnistunut Britannian talouden ohjaamisessa erityisen hyvin. Taantumassa ollaan taas. 

Ilmapiiri on sellainen, että perusuomalaisen, siis perusenglantilaisen, on hyvä hengittää. Kaukana ovat paha EU ja euro (vaikkeivat sitä oikeasti olisikaan). 

Yhden hauskimmista episodeista tarjosi entinen Tory-ministeri ja nykyinen poliittinen kommentaattori Michael Portillo. Hän teki ohjelman BBC:lle, jossa kierteli ristiin rastiin Saksaa ja Kreikkaa. Portillo antaa katsojan ymmärtää, että kaikki olisi niin paljon paremmin, jos mailla ja erityisesti Kreikalla olisi omat valuutat. Saarille virtaisi nykyistäkin enemmän turisteja ja kassat täyttyisivät oliiviöljyn ja tomaatin myynnistä saaduista tuloista. Ohjelma kulminoituu vähän väliä siihen, kun Portillo tuputtaa ihmisille seteleitä: toisessa kädessä euroja ja toisessa maasta riippuen joko Saksan markkoja tai drakhmoja.  Piilojuoni on se, että ihmiset ymmärtävät tarttua kansalliseen kouraan. Vaan miten käy? Yksikään ei ota markkoja tai drakhmoja. Tämä on brittiläisestä näkökulmasta käsittämätöntä. 

Vierailin kuluneella viikolla koulussa, jossa järjestettiin festivaali, jossa juhlittiin koulun kansainvälisyyttä. Itsekin maahanmuuttajana hämmästyin koulun tarjoamaa kirjoa. Koulun oppilaista kolmasosa on ulkomaalaistaustaisia yli kolmestakymmenestä maasta. Esillä oli siis paljon lippuja, tietoa, ruokaa ja musiikkia (kieltämättä välillä aika kovalla). Myös Suomesta.   Ajattelin mielessäni, että tämän täytyy olla sitten persun, eiku persen, helvetti.

Voisi olettaa, että koulu on suurissa ongelmissa monikulttuurisuuden kanssa ja kielen opiskelu kangertelee. Tosiasiassa kyse on yhdestä kaupungin tavoitelluimmista julkisista kouluista, jonne olisin oman poikanikin laittanut, jos olisimme asuneet alueella joitakin vuosia sitten. Oppimistulokset ovat joka tapauksessa maan keskiarvon yläpuolella. Johtopäätökseni oli, että koulumenestys ei ole mitenkään suorasti riippuvainen kulttuuritaustasta, uskonnosta eikä edes kotikielestä. Mutta vanhempien koulutustaustalla ja ehkä myös varallisuudella voi ollakin merkitystä (osa oppilaista tulee suhteellisen varakkaalta alueelta).

Britannian taivas sinällään näyttää välillä parempaa puoltaa. Kuuden viikon kylmän jakson jälkeen kesä viimein saapui keskiviikkona. Nauttikaamme siitä. Eihän se kauaa voi kestää.

Kreikka ja Weimarin Saksa

Viime viikon europolitiikkaa järisyttäneet Kreikan ja Ranskan vaalit ovat kirvoittaneet mielenkiintoisia politiikan tarinoita. Ennen kaikkea Kreikan kohdalla, jossa koko EU:n luotsaamasta maksuohjelmasta halutaan päästä eroon.

Jotkut kommentaattorit maalaavat huikeita historiallisia kaaria tästä päivästä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Saksa ja EU muuttuvat Versaillen rauhan voittajavaltioiksi, jotka pakottavat hävinneet kohtuuttomiin korvausehtoihin. Kreikasta tulee Weimarin saksa, jossa ääriliikkeet vahvistuvat. Samalle vihjataan, että nykyisellä kurimuksen politiikalla sama kehitys on vain nurkan takana Italiassa ja Espanjassa.

Tarinan sanoma on selvä. Sillä pyritään osoittamaan nykyisen politiikan johtavan poliittiseen umpikujaan. Umpikujan välttämiseksi olisi maksuohjelman ehtoja ja koko poliittista tilannetta arvioitava uudelleen. Ei liene tarpeellista kerrata Weimarin Saksan kehitystä 1920-luvulla 1930-luvun alkuun, jotta selviää miten synkkiä pilviä maalaillaan taivaalle.

On totta, että EU:n ja sen talousvahvojen ajamaan politiikkaan sopii nykyisellään leima ”välttämättömyyksien politiikkaa”. Tulee mieleen Suomen lama 1990-luvun alussa, jossa retoriikka oli hyvin samantyyppistä.

Mutta onko välttämättömyyksien politiikkaa oikeasti olemassa? Kyseessä on tietysti ristiriita, jos politiikka ymmärretään vanhan (hiukan kuluneen) määritelmän mukaisesti mahdollisuuksien taidoksi.

Yhdessä mielessä kreikkalaisia voi kiittää. Nyt on todellinen mahdollisuuksien ja välttämättömyyksien testi. Kreikkalaiset tuntuvat uskovan, että politiikka pystyy muokkaamaa politiikan tekemisen reunaehdot uudelleen. Taloudellista valtaa käyttävät tai siihen politiikkansa perustavat pitävät tätä haihatteluna.

Olettavasti dikotomia taloudellinen välttämättömyys ja poliittinen avoimuus yksinkertaistaa asetelmaa. Muutoksella lienee rajansa, mutta epäselvää on, missä ja mitä ne ovat.

Kehitys voi hegeliläisen dialektiikan hengessä riittävän monen vastakohdan törmäyksen kautta todella tuottaa uuden poliittisen realiteetin. Mutta voi se johtaa tuhon spiraaliinkin  - sekä  taloudellisesti että poliittisesti – kun törmätään ’realitettien’ asettamiin rajoihin.

Elämme jännittäviä aikoja. Ainakin politiikan tarinoissa. Ehkä tarinat voivat siirtyä myös kaduille. Ehkä ne ovat jo siellä?

Akateemista vapautta

Kuten tunnettua, tieteellisistä tuloksista raportoidaan pääsääntöisesti artikkelijulkaisuiden muodossa. Mutta uskokaa tai älkää, se on myös hyvää businestä. Ei tosin tekijöille, vaan julkaisijoille.

Markkinoita hallitsevat muutamat kustannusalan jättiläiset, Elsevier, Wiley ja Springer. On huhuttu, että näille voi kertyä jopa 35% suuruinen voittomarginaali artikkelikaupassa. Marginaali ei ole kuulemma ihan tavallista yrityselämässä – kuin ehkä korkeintaan joidenkin Applen tuotteiden kohdalla.  

Tilanne kuohuttaa akateemisessa maailmassa. Monet pitävät systeemiä mätänä, joka kaipaa perusteellista uudistusta.

Suurin osa tieteestä tehdään julkisin varoin. Artikkelit lahjoitetaan julkaisijalle, jolle siirtyvät niiden käyttöoikeudet. (Tarkemmin ilmaistuna, tieteentekijä toivoo hartaasti, että mahdollisimman arvostettu tieteellinen aikakausikirja hyväksyisi kirjoituksen. Huippulehdet kehuvat jopa 90% hylkäysprosenteilla). Kustantajat sitten myyvät aikakausikirjojen lukuoikeuksia lähinnä yliopistojen kirjastoille. Jos ei ole yliopiston kirjoilla jossain roolissa, niin artikkeleiden lukeminen on hyvin vaikeaa.

Ketjussa on monia erikoisuuksia. Millä muulla alalla työn tuotokset annetaan täysin ilmaiseksi? Artikkelin kirjoittaja ei saa lopputuotteesta mitään – oli hän työsuhteessa/apurahalla tai ei.  Ja koko prosessi toimitetaan vapaaehtoisvoimin. Useimmat päätoimittajat eivät saa hekään mitään palkkaa. Kirjoitusten vertaisarviointi tehdään ilman korvausta. Periaatteessa hyvin kallista konsultaatiota kun muistaa, että avustajat ovat pätevyydeltään vähintään tohtoreita.

Julkisin varoin tuotetusta ja ilmaiseksi annetusta tulee siis ketjun loppupäässä hyvää kauppatavaraa, jota myydään samoille tahoille, jotka työn ovat rahoittaneet.  Kustantajat puolustautuvat sillä, että he takaavat loppuvaiheessa laadun korkean tason ja huolehtivat jakelusta – tuottavat siis olennaista lisäarvoa.

Jotkut yliopistoihmiset ovat sitä mieltä, että julkisesti tuotettu pitäisi olla kaikkien ulottuvilla. Muutamat, kuten matemaatikko Tim Gowers Cambridgen yliopistosta, ovat päättäneet boikotoida sellaisia tieteellisiä julkaisuja, jotka eivät takaa tiedon vapautta. Ja parin viime vuoden aikana on syntynyt kilpailevia kaikille avoimia tieteellisiä julkaisukanavia.

Protestoijat ovat tietysti ihan oikealla asialla. Olisi hienoa, jos kaikki niin halutessaan voisivat vapaasti lukea tieteen tuloksista. Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen tieteentekijöiden näkökulmasta.

Julkaisijat tarjosivat vielä noin 15 vuotta sitten välttämättömän julkaisufoorumin ja levityskanavan, jos halusi ylipäätään viestiä omista päätelmistään. Nyt tämä tarve on hävinnyt. Jokainen kun voi julkaista oman kirjoituksensa vaikka ihan suoraan ja saman tien omalla nettisivullaan.  (En ole sentään tähän ryhtynyt, mutta kerään kuitenkin kaikki elektronisessa muodossa olevat kirjoitukset kotisivuilleni. Toivoa sopii, että en ole syyllistynyt kovin merkittäviin tekijänoikeuslain rikkomuksiin).

Jakelun puolesta emme tarvitsisi siis edes avoimuus-periaatteella toimivia journaaleja. Ongelma on tällä hetkellä massasta erottautuminen. Kyllähän netissä voi kaikenlaista julkaista (tämä kirjoitus esimerkkinä, joka ei ole käynyt läpi minkäänlaista laatukontrollia).  Mutta yritäpä saada niillä virkoja tai apurahoja! Niinpä akateemiselta iältään nuorempien on järkevää tähdätä niin korkealla julkaisujen valinnassa kuin kantti kestää – välittämättä siitä, kuka niitä saa lukea

Tähän liittyen pari vuotta sitten käytiin kovaa debattia akateemisten lehtien luokittelusta A-, B- ja C-kategorioihin, jota oltiin silloin puuhaamassa. Merkittävä osa (alani) editoreista vastusti luokittelua pääargumenttina se, että järjestelmästä tulee itseään toteuttava. Rajoja rikkova artikkeli kun saattaa periaatteessa ilmestyä C-luokan julkaisussa, mutta virallinen luokittelu karkottaa kirjoittajat. Totta. Mutta tosiasia on myös se, että luokittelut elävät ihmisten päissä. Ja nykyisellä käytännöllä tämä informaatio saa sisäpiiritiedon piirteitä. Minulta ainakin meni joitakin vuosia selvittää, että julkaisu lehdessä/sarjassa X ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin lehdessä/sarjassa Y.  

Nykyinen trendi avoimuuden suuntaan tuottaa kuitenkin myös lieveilmiöitä. Eteeni on tullut tapauksia, joissa maksamalla itse voi taata sen, että kaikki saavat lukea artikkelin. Siis kirjoittaja ei saa maksua, vaan maksaa oman julkaisunsa julkaisemisesta! Wellcome Trust, joka on Gates Foundationin jälkeen maailman suurin yksityinen tiederahoittaja, on omaksumassa periaatteen, että artikkelin tulee olla avoimesti saatavilla kuuden kuukauden kuluttua sen ilmestymisestä. Muuten rahoitusta saanutta tutkijaa sanktioidaan. Tämä on ymmärrettävää, jos avoimeksi saattamiseen on varattu määrärahoja.

Toivoa sopii kuitenkin, että suuntaus ei ole se, että avoimen julkaisukanavien taloudellista taakkaa sälytetään entistä enemmän yksittäisen tutkijan harteille. Kaikki rahoittajat kun eivät ole yhtä anteliaita. Eikä kaikilla tieteentekijöillä ole vakituisia virkoja, joiden turvin voi pitää julkaisufoorumia toisarvoisena kysymyksenä.  Pätkätöiden ja apurahoituksien varassa elävät sijoittuvat jonnekin yrittäjän ja taiteilijan välimaastoon tulon varmuuden kannalta.

Parasta olisi, jos laajempaan avoimuuteen päästään nykyisten kustantajien marginaaleja (ja hintoja) laskemalla – tai todellisten vaihtoehtoisen julkaisukanavien luomisella.

Miksi miehet ampuvat?

Vähän yli viikko sitten tuli taas ikäviä uutisia Suomesta, kun tällä kertaa Orivedellä oli kouluammuntatapaus. Onneksi yritys epäonnistui. Mutta ei mennyt kuin joitakin päiviä, kun toiselta puolelta maapalloa, Kaliforniasta, kuului samantapaista ja ammunta tuotti traagisesti myös kuolonuhreja.

Miksi miehet sitten ampuvat? Kaikkein rehellisin vastaus on tietenkin, että en tiedä. Tätä kysymystä ovat asiantuntijat miettineet ja mietitään parhaillaan varmaan monen keittiönpöydän ääressä. Mutta lisään kuitenkin tähän soppaan yhden mausteen näkökulman muodossa.

Kauhajoella oppilaitoksessa tapahtuneen massamurhan  jälkeen kansainvälistä lehdistöä myöten esitettiin arvioita, että tapaus oli epäsuorasti seurausta kansanluonteesta - sisäänpäinkääntyneisyydestä ja puhumattomuudesta. Tai pitkistä talvista ja pimeydestä. Ja oli muitakin spekulaatiota. Nyt Independent lehti kysyy vastaavasti, mikä Amerikassa on vikana.

Yhtä hyvin voi esittää kysymyksen, mikä miehissä on vikana, sillä kaikki ammunnat ovat miesten tekemiä. Mutta en usko, että tämän tyyppiset kysymykset johtavat paljon muuhun kuin aivan yleisiin toteamuksiin jonkun ryhmän oletetusta olemuksesta.  Useimmissa miehissä ei ole mitään vikaan, kuten ei useimmissa suomalaisissa tai amerikkalaisissakaan.

Selitystä etsitään väärinpäin. Jos syy on siis suomalaisen kulttuurin puhumattomuudessa, kuinka se selittää amerikkalaiset ja hollantilaiset ammuntatapaukset? Ja vastaavia tragedioita on tapahtunut ympäri maailmaa. En ole pysynyt perässä, mutta jo mainittujen lisäksi ainakin Saksassa, Norjassa, Ranskassa, Israelissa, Kanadassa, Skotlannissa, Brasiliassa ja Ruotsissa. Mikä voi kaikkia yhdistää?

Teot kumpuavat katkeruudesta ja vihasta, mutta katkeruuden ja vhan syyt ovat moninaisia - uskoakseni näissäkin tapauksessa. Yhdessä tapauksessa tunteen on voinut aiheuttaa pettymys rakkaudessa, toisessa viranomaisten nöyryytys, kolmannessa elämän yleinen näköalattomuus, neljännessä ideologia, jne.

Mikä kaikkia yhdistää on toteuttamistapa. Teot ovat copycat-temppuja Columbinen tragedian jälkeisessä maailmassa. Internetin ja television kautta mallit ja ideat leviävät salamannopeasti. Teko tarjoaa tekijälle helvetillisen keinon saavuttaa se  Andy Warhollin 15 minuuttia julkisuudessa.

Sama katkeruus aiheutti aikaisemmin ehkä pahoinpitelyn nyrkeillä, tai teräasella, tai uhoamista moottorisahalla. Ehkä päädyttiin yhteen, katkeroituneen, kuolemaan. Mutta samanlaista tuhoa näillä keinoilla ei saanut.

Vihasta ja niiden syistä tuskin sinällään päästään kokonaan täysin eroon. Parasta tietenkin olisi, jos purkautuminen tapahtuisi psykologisin keinoin, ja tämän eteen on epäilemättä tehty töitä.  Mutta tärkeintä, että se tapahtuisi joka tapauksessa ilman ampuma-aseita. Teoilta pitäisi riistää maine ja julkisuus, joka niiden ylle automaattisesti lankeaa^*. Ehkä tämä ohjaisi hakemaan toisenlaisia purkautumismalleja.

Kaikesta huolimatta hyvää pääsiäistä kaikille.

*Independentin jutussa mainitaan, että lounasaikaan mennessä ampumauutinen oli jo hävinnyt BBC:n etusivulta. Ehkä tähän on jo siis tulossa muutos.  

Solidaarisuutta vai businestä?

Menneellä viikolla Suomen ja Iso-Britannian hallitukset piirsivät tulevan vuoden budjetin ääriviivoja. Aika mielenkiintoisesti maat valitsivat lähes täsmälleen päinvastaiset suunnat verotuksessa. Kataisen hallitus aikoo periä ”solidaarisuusveroa” yli 100 000 euroa ansaitsevilta, mutta Cameronin vastaava laski korkeimman veroasteen 50 prosentista 45:een yli 150 000 puntaa tienaavilta (ja laski toisaalta myös verovapaan ansion määrää).

Voi olla, että päätös heijastaa maiden välistä mentaliteettieroa. Toisaalta selitys voi piillä hallitusten välisissä voimasuhteissa. Molemmat ovat konservatiivijohtoisia, mutta demarit lienee  aika tiukka hallituskumppani, kun taas Cameronin Toryt vievät Liberaalidemokraattien vikistessä. En tiedä mistä lopulta on kyse.

Yhdistävänä tekijänä on luottoluokittajien pelko, mikä on edistystä ainakin menneeseen maailmaan verrattuna. Ennen puhuttiin aina mystisistä ja ruumiittomista markkinavoimista, ihan niin kuin ne olisivat todella jonkinlaisia fysikaalisia ihmisistä riippumattomia suureita. Nyt sentään tiedetään kenestä on kysymys. Löytyy jopa postiosoitekin.

Miksi sitten vastakkaiset linjat verotuksessa? Suomessa peruste on puhtaasti poliittinen, Britanniassa ainakin näennäisesti taloudellinen. Kataisen hallituksen tarkoituksena on jakaa kiristyvän taloudellisen tilanteen tuskaa sinne, missä olettaisi olevan varaa eniten. Suomesta tuskin löytyy kovin montaa tuhatta yli 100 000 tienaavaa, joten verokertymä ei liene kovin merkittävä.

Cameron ja valtiovarainministeri George Osborne perustelevat päätöstä sillä, että korkea veroaste ei hyödytä valtiota taloudellisesti eikä kansantaloutta muutenkaan. Argumentti on se, että huipputuloiset pystyvät kiertämään tuloveroja verosuunnittelulla. Jotkut ovat kehuskelleet, että maksavat pienempää veroa kuin siivoojansa. Epäselväksi jää se, miksi he lopettaisivat verokikkailun veron laskun jälkeen, jos se on ollut niin tuloksellista tähän asti.

Toinen brittihallituksen esittämä syy on ollut, että maan pitää olla ”avoin businekselle”. Hallitus pitää rasitteena, että Britanniassa on ollut G8-maiden korkein tuloveroaste. Mutta se mietityttää, valitsevatko nämä tulotaulukkojen kuninkaat asuinpaikkansa todellakin näin yksioikoisesti.

Yhdestä asiasta Cameronin hallitus ei voi enää pitää kiinni. Eräs sen iskulauseista leikkauksista puhuttaessa on ollut, että ”olemme kaikki tässä yhdessä” (we are all in this together). Suomessa tähän väitteeseen voi olla hiukan paremmat perusteet.  

Omalla kohdallani nämä muutokset eivät onneksi aiheuta päänvaivaa – ellei nyt aivan yllättäviä työtarjouksia tule. Tarjouksia otetaan toki vastaan

Öljyn kirous

Ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi tällä viikolla radiossa, että öljy on Venäjälle kuin kirous. Hinnan noustessa maalla menee hyvin, mutta lasku vie maan nopeasti suuriin ongelmiin.  Tuomioja viittasi siihen, kuinka yksipuolinen riippuvaisuus hyvätuottoisesta luonnonvarasta voi tuudittaa maan turvallisuuden tunteeseen ja jättää muun kehittämistyön toisarvoiseen sijaan.

 Näinhän se todella tuntuu olevan, jos ajattelee maita, joilla on suuria luonnonrikkauksia. Mitä tapahtuisi Lähi-idässä, jos öljy loppuisi tai sille keksittäisiin uskottava korvike? Tietääkseni siellä ei ole kovin monia muita kansainvälisesti kilpailukykyisiä aloja. Ja öljystä tulleet rikkaudet ovat jakautuneet kovin epätasaisesti. Joissakin Afrikan maissa kaivosten rikkauksista huolimatta yhteiskunnallinen ja yhteiskuntarakenteen kehitys on lapsen kengissä ympäristötuhojen kuitenkin jäädessä jälkeen.  Tunnetuimpana esimerkkinä Kongo, mutta samanlaisia tarinoita voisi löytyä myös Etelä-Amerikan maista.

Hiukan huolestuttavasti Lapista on joissakin puheenvuoroissa puhuttu Suomen Kongona.

Mutta ehkä eliitin vauhtisokeus ei päde kehittyneisiin maihin, joissa osataan olla kaukokatseisempia? En olisi niin varma. Britanniassa on pohdittu viime aikoina paljonkin, miten maa onnistuisi luomaan uusia teollisuusaloja ja vientituotteita. On valitettu sitä, että vientiteollisuutta on vähän ja hallitukselta puuttuu strategia uusien luomiseksi. The Guardianin mainio taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti, kuinka Pohjanmeren öljytulot sumensivat päättäjien vision toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Maa menetti otollisen tilaisuuden ja etulyöntiaseman, kun pahimmat kilpakumppanit Ranska, Italia, Saksa ja Japani olivat raunioina. Nyt ideat ja keinot ovat vähissä - ja öljystä saatavat tulot kroonisessa laskusuhdanteessa.

Onko ollut oikeastaan Suomen onni, että maasta ei ole löytynyt öljyä?  Metsät olivat aikanaan köyhän miehen öljy Suomessa, mutta nykyisin maa ei enää lepää pelkillä puujaloilla. Perusta on paljon laajempi.

Toki on poikkeuksiakin. Niitä, jotka välttävät öljyn kirouksen. Norja räikeimpänä esimerkkinä positiivisessa mielessä. 

Silti luonnonvarojen löytyminen maaperästä ei ole välttämättä siunauksellista yksittäisen maan kannalta, vaikka se sitä voikin olla maan eliitin kannalta. Ihmisten tietotaitoon ja henkiseen pääomaan nojautuva tuotteliaisuus lienee pitkällä tähtäimellä turvallisempaa ja varmempaa kuin mitkään maaperän rikkaudet.

Virtuaalinen isoveli

Vuosi 1984 on jo mennyt, mutta välillä tuntuu, että olemme kuitenkin menossa sitä kohti. Mahdollisuudet kerätä informaatiota ihmisistä ja valvoa heidän tekemisiään ovat jo niin kattavat, että George Orwellin kirjan 1984 kontrolliyhteiskunta näyttää todelliselta.Ero on tietenkin se, että nyt valvova isoveli ei ole valtio, vaan suuret kaupalliset yhtiöt. 

Internet-jätti Google, jonka hakupalvelinta lähes kaikki käyttävät, muutti hiljattain yksityisyydensuojaa koskevia periaatteitaan. Sikäli kun olen asian ymmärtänyt, nyt Google voi yhdistellä käyttäjiä koskevaa informaatiota yhtiön eri palveluiden käytöstä. Näitä on ainakin 60, ja sisältää mm. Googlen hakukoneen, YouTuben, Bloggerin ja Gmailin. Tilanne on edennyt jo niin pitkälle, että kokonaiskuvan hahmottaminen on maallikolle työlästä. Google pystyy lukemaan sähköposteja, tietää mitä internetistä haetaan, tuntee osoitteesi ja kuvaa asuntosi sekä pystyy jopa jäljittämään älypuhelinten käyttäjien liikkeitä. Tuore linjan muutos tarkoittaa, että nämä kaikki tiedot yhdistetään ja luodaan profiili käyttäjästä. Kerättyä informaatiota käytetään mainonnan kohdentamiseen.

Kohta Googlen kasvottomat tietorobotit saattavat tietää sinusta enemmän kuin kumppanisi.Olen nähnyt sellaisen esimerkin, että Gmailin käyttäjä kirjoittaa ystävälleen sähköpostiviestin ”Olen raskaana” ja alkaa pian tämän jälkeen saada mainontaa raskausajan oloasuista. Luultavasti joku nuuskija-robotti käy parhaillaan tätäkin kirjoitusta läpi ja lisää sen minusta tehtyyn profiiliin.

Toki Googlen tiedonkeruuta voi hankaloittaa käyttämällä kilpailevien firmojen palveluja. Siis vaikka Hotmailia Gmailin, Microsoftin Exploreria Googlen Chromen tai iPhonea Android-puhelinten sijaan.  Ja on kuulemma olemassa suojattuja internethakuja, jne. Itse poistin Googlen hakuhistoria, kuten ammattilaiset ovat neuvoneet. Mutta hankalaksi menee tavallisen käyttäjän kannalta. 

Olemme saapuneet tilanteeseen, jossa teknologian edistymisen johdosta yksityisyyden suojasta ei ole takeita. Tuskin muutkaan alan kaupalliset yritykset ovat viattomia aikeiltaan, jos Googlen pahan teoilta jotenkin välttyisimme. Monet meistä laittavat aika paljon tietoa itsestään esimerkiksi Facebookiin. Tällä hetkellä riskinä toistaiseksi on täsmämainonta, mutta joudumme luultavasti vielä tilanteeseen, jossa kaupallisesta profiloinnista tulee entistäkin röyhkeämpää ja tietojen hyödyntämisestä selvästi epäeettistä.

Voisiko haut jostain vakavasta sairaudesta päätyä vakuutusyhtiön käyttöön? Entä jos yksityiseksi tarkoitettu informaatiota käytetään kiristämiseen tai siitä tulee kauppatavaraa. Briteissä The Sun-lehti ja nyt lopetettu The News of the World hankkivat tietoja salakuuntelun avulla, jota ne sitten käyttivät levikin kasvattamiseen ja kiristivät informaatiota lisää asianomaisilta. Tai aletaanko netistä kerättyjä tietoja jossain vaiheessa kauppamaan työnantajille? Sähköposteja ja muita yhteistietoja kai myydään koko ajan. Ja sitten tietenkin tulee eteen se mahdollisuus, että tiedot joutuvat myös poliittisten päätöksentekijöiden käsiin. Toimeenpanovallalla olisi tällöin käytettävissään enemmän informaatiota omien tarkoitusperien ajamiseksi kuin koskaan aikaisemmin historiassa.

On pelottavaa, että tietoa kertyy yksin käsiin niin valtava määrä kuin nyt, oli se sitten kuka tahansa. Se, että saan mahdollisesti itseäni kiinnostavia kirjasuosituksia vaikkapa Amazonissa, ei ole sen arvoista.

Odottelen, milloin tulee ensimmäiset ylilyönnit. Ja milloin näemme kahden valtakeskuksen, virtuaalimaailman suuryhtiöiden ja poliittisten päätöksentekijöiden, ottavan yhteen oikein tosissaan? Tulemme varmasti näkemään ennen pitkää mittelöitä vähintään raastuvassa, kuten EU:n ja Microsoftin välillä muutama vuosi sitten. Ehkä tämä on ainoa tapa välttää vuosi 1984. 

Newcastlen tauti

Voi mikä huolen viikko.

Lehdessä kerrottiin, että Newcastlen tautia aiheuttavaa virusta on löytynyt Imatralta.

Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mukaan Newcastlen taudin oireina ilmenee mm. alakuloisuutta, pään ja heltan turvotusta (!), juomista ja kyyhöttämistä. Kuulostaa tutulta.

Vähän helpotti kun muistin, että en oikeastaan asu Newcastelissa vaan Gateshedissä. Välissä on sentään leveä joki. Mutta sitten tajusin, että jos se kamala Newcastelin tautia aiheuttava virus kulkeutuu Imatralle asti, niin kyllä se varmaan yhden joenkin yli pääsee.  

Ja huolestuin ihan tosissaan, kun paljastui, että kuolleisuus voi nuorilla nousta jopa 80-90%. Oh, man.

Eviran mukaan tautia on lakisääteisesti vastustettava. Ihan niin kuin sitä ei muutenkin haluaisi karttaa!

Olen onnistunut neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä välttämään Salla-taudin, vaikka pahoja epäilyksiä on ollut välillä. Onko siis Newcastlen tauti nyt kohtalonani?

Huojennuin taas kun ajattelin tätä tarkemmin. Siis neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä. En ole enää nuori. Olen turvassa. Yes!

Lopulta selvisi, että virus olikin löydetty puluilta, joilta se voi levitä muille linnuille ja siipikarjaan. Uutinen olikin siis osoitus kaupungin ilmeisesti korkeatasoisesta eläinlääketieteen tutkimuksesta ja siitä, että ainakin virukset ovat todellisia kosmopoliitteja.

Ei muuta kuin hyvää vointia kaikille puluille ja muille siivekkäille. Katsotaan, mistä maailmanlopun ennustuksista saamme lukea ensi viikolla.  

Siellä missä miehiä tehdään

Olen lukemassa Panu Rajalan muhkeaa kirjaa Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. Kyseessä on aikamoinen järkäle, yhteensä 992 sivua. Kirja etenee kuitenkin mukavasti eteenpäin, vaikka siinä käydään läpi lähes kaikki Waltarin teokset runoteoista romaaneihin ja teatterisovituksista elokuvakäsikirjoituksiin.

Waltari oli toden totta tuottelias kirjailija. Muutama esimerkki:

• Waltari kirjoitti kymmenessä vuodessa (1932-1942) 572 kirja-arvostelua ja 31 teatteriarvostelua Maaseudun tulevaisuuteen;
• Sinuhen kirjoittamisen aikoihin hän tuotti keskimääriin 15 liuskaa päivässä ja parhaana päivänä peräti 27;
•  ilmeisesti tuotteliaimpana vuotenaan 1942 hän julkaisi viisi erityyppistä kirjaa, lyhensi aikaisemmin kirjoittamansa Helsinki-trilogian yksiin kansiin sekä kirjoitti radiokuunnelman, 13 kirja-arvostelua ja viikoittain artikkeleita sotapalveluksena Tiedotuslaitoksen tarpeisiin muutamien muiden juttujen ohella.

Hengästyttävää! Mutta Waltari joutuikin hetkellisesti hoitoon samaan paikkaan, missä jo majaili vanhempi mestari F. E. Sillanpää.

Waltari oli tietysti mm. Olavi Paavolaisen kanssa myös Tulenkantajat-ryhmän jäsen, joka pyrki avaamaan ovia Eurooppaan Suomesta. Heidän kantapaikakseen muodostui Pariisi, jossa he viettävät aikaa vuosi toisensa perään 1920-luvulla. 

Sitä en tiennyt, että Tulenkantajat ihailivat myös kollektiivisuutta. Waltari ja Paavolainen huumaantuivat Euroopan metropoleista Valtateiden runoissa minulle yllättävällä tavalla: oli sulauduttava johonkin suurempaan kollektiiviin ja oltava osa ”modernia eteenpäin jyskyttävää yhteisöä”, kuten Rajala asian ilmaisee.

Nämä kaksi herraa kirjoittivat 1930-luvulla erittäin myönteiset armeijakuvaukset. Nähtävästi he kokivat sotaväen miehiseen osastoon sulautumisessa sellaisia onnenhetkiä, joita olivat etsineet Tulenkantajissa edellisellä vuosikymmenellä. Waltarin kirja Siellä missä miehiä tehdään oli myös vastakirja muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmille, joka kuvasi sotaväessä tapahtuvaa simputusta ja alistamista.

Tätä lukiessani muistui mieleeni taas kerran tämän vuoden poliittiset tapahtumat. Näin silmieni edessä kahden johtavan poliitikon Niinistön ja Lipposen todistelevan, kuinka siunauksellista suomalaiselle miehelle on käydä armeija ja kohdata poikia eri kansankerroksista tässä yhteisessä kokemuksessa.  Molemmat suorastaan myhäilivät tätä kertoessaan. Paljastavaa.

Uskon, että tietynlainen kollektivismi ei jäänyt ainoastaan Tulenkantajien-haaveksi, vaan on ollut vuosikymmenet osa suomalaista todellisuutta, sekä pakkona ja että haluna olla osa yhtenäiskulttuuria. Viimeisten vuosikymmenien aikana tämä yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ja siitä on nähtävissä jonkun verran kasvukipuja.

Suomikaan ei elää enää kekkosslovakiassa. Ja omalta kohdaltani ihmettelen, miksi juuri suomalaisen miehen pitäisi välttämättä osallistua vajaan vuoden mittaiseen kollektiiviseen riittiin, sillä sitähän armeijan käyminen on. Jos miehen, niin miksi ei sitten naisen? Eva Biaudet alitti riman tätä kysyttäessä. Tasa-arvoministerin ainoa vastaus oli, että tämä on ollut hyvä käytäntö. Naiset voivat kuitenkin halutessaan mennä sotaväkeen.

Pahinta on, jos asevelvollisuutta perustellaan sillä, että on niin hienoa joutua yhteiseen tupaan maatalon ja professorin poikien kanssa. Jos asevelvollisuudelle on tarvetta, niin perustelun on lähdettävä puolustusdoktriinista käsin. Mielestäni suomenkin olisi kuitenkin aika lähes kaikkien muiden länsieurooppalaisten maiden tapaan siirtyä vapaaehtoisuuden suuntaan sekä miesten että naisten kohdalla - tavallaan avata taas ovia Eurooppaan mutta individualistisella eikä kollektiivisella eetoksella. 


Ne siis menevät jotka haluavat. Ja ne, jotka menevät, voisivat saada taloudellista tai muuta korvausta palveluksestaan. Tämä käytäntö olisi yksilöä kunnioittavaa ja uskoakseni pitkällä tähtäimellä parasta myös puolustuksen kannalta. Ja eiköhän niitä doktriinejakin voida ajatella uudesta vinkkelistä maailman kovasti muuttuessa ympärillä.  

Persun pahin painajainen

Moni varmaan ajattelee kaupungissa asuvaa lattea lipittävää metroseksuaalia, mahdollisesti homoseksuaalia, joka suvaitsee kaikenlaista ja äänestää vihreitä. Pekka Haavistoa? Ehei. Persun pahin painajainen on Paavo Väyrynen.  

Siinä missä persut yrittävät pitää joukon kasassa ja koota ajatuksiaan, keksiä sopivia ylilyöntejä, Väyrynen kiertää ympäri maata ja napsii persuille lipsahtaneita ääniä. Kaiken kukkuraksi hallitus tarjoaa riihikuivaa poliittista sytykettä keskustaväen käyttöön: kuntien ennen näkemätön uuskeskitys. Persujen on kalasteltava samoilla vesillä. Mutta kun he hapuilevat, Paavolla on aina koherentti vastaus kaikkein kiperimpäänkin kysymykseen.

Paavo Väyrynen kertoi nuortuneensa presidentin vaalikampanjassaan. Ja mitä enemmän Paavo nuortuu, sitä alemmaksi persujen kannatuslukemat valuvat.  Jos he eivät pidä varaansa jytkystä jää jäljelle vain kuoret, ja palataan SMP:n tyypillisille kannatusluvuille.

Ounastelin presidentin vaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen, että tuskin Paavo lyö hanskoja tiskiin noin pienestä vastoinkäymisestä. Eikä tämä alkiolaisen aatteen inkarnaatio petä. Paavo pyrkii puolueen puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että hänellä on kohta myös käytettävissään Kepun hyvin rasvattu ja kaikki maakunnat kattava puoluekoneisto. Ei sillä, että Paavo sitä välttämättä tarvitsi.  Mutta voi se auttaakin. Olemme todistamassa super-Paavon ensimmäistä askelta pääministeriprojektissa.

Kepu olisi hullu, jos se jättää käyttämättä Paavon jalomielisen tarjouksen ryhtyä toistamiseen puolueen puheenjohtajaksi. Kyllähän hän herättää paljon vastustusta, mutta viime vaalien tappion jälkeen ei ole ketään toista, joka voisi kerätä kadonneet lampaat kasaan. Ja monessa maakunnassa hän taitaa olla, jos ei nyt ihan vapahtaja, niin jonkinlainen pelastaja kuitenkin.  Kiviniemen olisi parasta loikata Kokoomukseen, josta löytäisi helpommin samanhenkistä seuraa.

Omasta puolestani nostan maljan Paavolle. Hän on tarjonnut poliittista viihdettä alakoulun ensimmäisistä luokista lähtien. Eikä loppua näy. Onneksi.

Jälkipyykkiä

Vaalit menivät aika lailla odotusten mukaan. Omalta kannaltani jopa niin pitkälle, että jännitän saanko kirjapalkinnon Helsingin Sanomien ja Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä-blogin veikkauksessa. Ennakoin tulokseksi 62.8 ja 37.2 eli 0.2 prosenttiyksikköä meni vikaan. Viidelle parhaalle oli tällainen palkinto luvassa.

Mutta se siitä. Maa siirtyy nyt vahvaan Kokoomus-valtaan, kun sekä pääministeriys että presidenttiys ovat puolueen käsissä. Tämmöistä ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Voidaan kysyä, ovatko vahvat punamulta-vallan ajat ohitse, koska sekä Keskusta että SDP ovat olleet laskusuunnassa jo jonkun aikaa (ellei Väyrysen suhteellista onnistumista lasketa). Kokoomushan oli pitkään kokonaan syrjässä päätöksenteosta. Ensimmäinen sotien jälkeinen kokoomuslainen pääministeri oli Holkeri vasta 1987 ja nyt sitten Katainen. Ja viimeinen tämän puolueen presidentti oli Paasikivi vuonna 1956.

Niinistön linjasta olisi helpompi esittää arviota, jos presidentti olisi talouspoliittinen päätöksentekijä. Eurooppa-myönteinen hän tietysti on. Mielenkiintoista nähdä, onko tuleva presidentti vähemmän aktiivinen kuin Halonen globaaleissa ja kehitysyhteistyökysymyksissä. Tai tuleeko joitakin ihan uusia painotuksia.

Näistä vaaleista on yritetty viritellä amerikkalaistyyppistä jakoa konservatiiviseen ja liberaaliseen Suomeen. Itsekin näen jossain määrin merkkejä tästä puoluekenttää sekottavasta suuntauksesta, kun ajattelemme tiettyjä avoimuus- ja suvaitsevaisuuskysymyksiä ja kun vasemmisto-oikeisto –akseli on menettämässä merkitystään. Mutta siitä ei ollut toisen kierroksen vaalissa kysymys. Niinistöä voi luonnehtia vähintään maltilliseksi konservatiiviksi tai jopa sosiaaliliberaaliksi. (Talouskysymykset ovat tietysti asia erikseen.) 

Ja sanotaan vielä ihan suoraan, että tuskin homous vaaleja ratkaisi, vaikka joillekin se on epäilemättä ollut kynnyskysymys. En nimittäin usko, että Väyrynen olisi pärjännyt Haavistoa paremmin, vaikka ei olekaan homoseksuaali. Niinistö vain oli niin suosittu ja on sitä ollut jo ainakin kuuden vuoden ajan. 

Täkäläinen lehdistö ei ole noteerannut asiaa mitenkään merkittävästi, mutta pikku-uutinen löytyy. Vielä lauantaina hehkutettiin kuvan kanssa. Nyt The Guardianissa tyydytään toteamaan, että ”Finns reject gay candidate for presidency”.  Media kai toivoisi radikaalimpia uudistuksia tai skandaaleja. Helsingin seudun kolarisuma viime viikonlopulta löysi tiensä jopa BBC:n uutisiin.

Jäädään seuraamaan miten varsinaissuomalainen ”fundeeraus” toimii kansainvälisillä areenoilla. 

Win-win –vaalit

Päätin ottaa varaslähdön vaalianalysoinnissa ja tarjota yhden jo nyt – esianalyysin.

Vuoden 2012 presidentinvaalien toinen kierros näyttää olevan win-win –tilanne. Todennäköisin tulos on, että kaikki voittavat: Niinistö, Haavisto ja Suomi.  Asetelman ainoa mahdollinen häviäjä on toki Niinistö, mutta skenaario on epätodennäköinen.  

Haavistolla ei ole ollut oikeastaan kuin voitettavaa päästyään toiselle kierrokselle, koska pääsy itsessään jo oli niin suuri voitto. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että Haaviston meno toiselle kierrokselle lähetti maailmalle positiivisen viestin eli kuvan ennakkoluulottomasta ja suvaitsevaisesta Suomesta. Vielä Halosta valittaessa herätti hänen Setan puheenjohtajuus runsaasti keskustelua, kuten presidentti itse totesi.

Eikä asiaa muutu, vaikka Haavisto häviäisikin.

Heikko lenkki tässä argumentissa tosin on se, että tietääkseni Ruotsin ja Viron ohella vaaleja ei ole huomioitu oikeastaan juuri lainkaan ulkomailla. Toisin oli eduskuntavaalien jälkeen, joka sai valtavasti huomiota valtamedioita myöten. Ulkomaisesta näkökulmasta voittajaksi selvisi ”äärioikeistolainen, siirtolaisvastainen ja euroskeptinen” puolue. Oli tämä totta tai ei, näin se useimmiten nähtiin.  Toivoa kuitenkin sopii, että presidentinvaaleista levitetään uudenlaista viestiä. (Lisäys lauantaina 4.2: täytyykin heti korjata, että tänään oli sitten uutisointia. Esim. The Guardian kirjoittaa, "Gay and Green presidential contender battles to break the mould in Finland").

Vaalitulosta voisi ennakoivasti analysoida sanomalla, että Niinistön voitto näyttää lähes varmalta. Eikä se ole edes välttämättä kovin suuri katastrofi haavistolaisen kannalta, sen verran samanmielisiä nämä kaksi gentlemannia tv-tenttien perusteella ovat.  Vaikka Niinistö onkin ehkä enemmän kovan realismin talousmies kuin Haavisto, joka puolestaan omaa herkemmän sosiaalisen omantunnon, useimmissa kysymyksissä erot ovat painotuksellisia. Joskus tuntuu, että herrat voisivat edustaa saman puolueen oikeaa ja vasenta siipeä.

Normitulos Haavistolle näyttää olevan jossain 35 % tuntumassa. Jos hän saa 40 % tai enemmän, kyseessä on riemuvoitto. Yli 50 % vaatisi jo aivan seismistä muutosta, mihin kovinkaan moni ei taida tosissaan usko.  Jääminen 30 %:iin kielisi ikävästi vastareaktiosta, mutta tulos on yhtä lailla epätodennäköinen.

Saa nähdä miten käy sunnuntaina. Päivitän tuloksen yllä olevan analyysin valossa, kun se tiedetään.

Kapitalismi teho-osastolla

Täytyy ottaa etäisyyttä vaalikeskusteluihin ja siirtyä hetkeksi isompiin sfääreihin.

Kapitalismi teho-osastolla? Siltä ainakin näyttää, jos katsoo parin viime viikon aikana putkahtaneita uutisia. 

Listataanpa muutamia:

      - Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki (World Bank) ja Maailman kauppajärjestö (WTO) varoittavat työttömyydestä ja sosiaalisista riskeistä

      - Konservatiivinen Iso-Britannian pääministeri David Cameron peräänkuuluttaa ”vastuuntuntoista kapitalismia”

       - Kansainvälisten sijoittajien mielestä kapitalismi on ajautunut kriisiin, selviää uutistoimisto Bloombergin tekemästä kyselystä. Sijoittajat varoittavat tuloerojen kasvusta, ennustavat mellakoita tai muita levottomuuksia

      - New Labourin arkkitehti Peter Mandelson (tuli tunnetuksi mm. sanonnasta ”intensely relaxed about people getting filthy rich”) on tullut katumapäälle ja tuntee pistoa sydämessään taloudellisesta epätasa-arvoisuudesta

       - Ja sokerina pohjalla, lamavuosien leikkauslinjan ylipappi Kokoomuksen Iiro Viinanen esittää, että nykykapitalismi tarvitsee suitsia (yhteisessä kirjassaan ärhäkkään ex-vasemmistovaikuttaja Esko Seppäsen kanssa)

Davosissakin on ollut kuulemma synkät tunnelmat.

Toisaalta tekisi mieli käyttää englantilaista ilmaisua ja sanoa, että hössötys taitaa olla pelkkää ”kuumaa ilmaa.” Yllä olevat järjestöt ovat juuri niitä, joita on vuosikymmeniä syytetty eri maiden kyykyttämisestä uusliberalistisilla vaatimuksillaan. Cameron on sama mies, joka puolustaa henkeen ja vereen Lontoon Cityn sijoittajia ja vastustaa kansainvälistä ”Robin Hood” -valuutansiirtoveroa. Tuskin sijoittajatkaan muuttavat käyttäytymistään ihan noin vain.  Ja mahtaakohan lääkkeet löytyä noilta kapitalistisen politiikan veteraaneiltakaan.

Ei sillä, etteikö kyse olisi todellisista ongelmista. Ehdotukset vaihtoehdoksi vain loistavat poissaolollaan. Occupy-liike kyllä vastustaa pankkiireja ja heidän kovia bonuksiaan. Vaikeampaa on tietää, minkä puolesta he ovat.  Perinteisellä vasemmistolla ei ole hajuakaan, mitä tehdä. Enkä usko globalisaatiokritiikkiinkään, koska se johtaa todennäköisesti protektionismiin ja siirtää ongelmat kansallisiin mittasuhteisiin, mikä puolestaan kasvattaa epäluuloja yleismaailmallisesti.   

Ongelmat saattavat olla silti kärjistymään päin. Pitkän linjan marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm pohdiskeli BBC:n Newsnight ohjelmassa, mitä siirtyminen jälkiteolliseen maailmaan tarkoittaa. (Hobsbawmia ei voi muuten syyttää ainakaan takinkääntämisestä, sillä hän liittyi Britannian kommunistiseen puolueeseen 1930-luvulla eikä ole sen koomin luovuttanut jäsenkirjaansa. Mies on nyt 94 vuotta). Hobsbawmin mukaan maanviljelys työllisti aikanaan 80% väestöstä, mutta nyt pari prosenttia pystyy periaatteessa ruokkimaan koko maailman.  Työvoiman tarve voi vähentyä (ja monilla alueilla pitkälle kai jo onkin) samalla tavalla perinteisessä teollisessa tuotannossa. Mitä tapahtuu silloin sille ryhmälle ja erityisesti miehille, jotka ovat olleet suorittavassa tuotannossa?

Marxilainen sanoisi varmaan, että kyseessä on uusi ristiriita tuotantosuhteissa. Tavaroita tuotetaan entistä enemmän, mutta työttömyys kasvaa automaation ja tehokkuuden kasvaessa.  Ainahan voi ajatella, että syntyy uusia “sisällöntuotannon” aloja. Mutta on vähän vaikea uskoa, että kaikista tulisi pelintuottajia ja muita ”softan” suunnittelijoita maksua vastaan. Etenkin kun kaikki mahdollinen sisältö halutaan ilmaiseksi. Ja toisaalta, tämä ala jos joku pyrkii monopolisoitumaan Microsoftin, Applen ja kumppaneiden hallitessa suvereenisti markkinoita.

Päädytään tilanteeseen, jota slovenilainen filosofi Slavoj Zizek kuvaa seuraavasti: ”what should be a blessing – less hard labour needed – becomes a curse. Or to put it differently, the chance to be exploited in a long-term, job is now experienced as a privilege.” Ja joudutaan vieläkin kipeämmän kysymyksen ääreen. Jaettavaa on entistä enemmän, mutta jakajia suhteessa entistä vähemmän. Mistä löytyvät pitkän linjan visionäärit, jotka keksivät uudet pelisäännöt?