Täytyy tuoda blogi pitkältä talviunelta, jonne sen sysäsi työkiireet viime syksynä. Tuli nimittäin tarve kommentoida Britannian poliittisia käänteitä, asemapaikka kun on ollut täällä viime vuodet.
Maan pääministeri haluaa siis kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä. Ei täysin odottamatonta, mutta yllättävää kuitenkin.
Eihän siinä ole mitään pahaa, että puhutaan ja visioidaan EU:n luonnetta ja tulevaisuutta, mutta brittihallituksen toteutustapa on merkillinen. Tony Blair vertasi tapaa sheriffiin Mel Brooksin elokuvassa, joka osoittaa aseella omaa päätään ja uhkaa muita, että jos ette tee kuten käsken, niin laukaisen.
Selvää on, että Cameron taipui toisaalta oman puolueensa ja toisaalta raketinomaista nousua tekevän UKIP:n (United Kingdom Independence Party) paineen alla. Jälkimmäinen on muuten luonteva sisarpuolue Perussuomalaisille ja osoittaa, että EU-skeptisyys jatkaa nousuaan.
On silti muistettava, että Iso-Britannia on Eurooppa-skeptinen, ei ainoastaan EU-skeptinen, maa jossa vain harvoin kuulee mitään positiivista etenkään jälkimmäisestä. Nähdäkseni briteille on heidän suurvaltamenneisyytensä johdosta erityisen vaikeaa ajatella maata yhtenä muiden joukossa. Kun on kerran hallinnut kolmasosaa koko maailmasta, on vaikea hyväksyä, että olisi sitäkin voimakkaampia keskuksia – oli maan kansallinen etu sitten mikä tahansa.
Mutta todellinen huoli on se, että kehitys voi riistäytyä käsistä. Tory-puolueen vahva oikea laita on sen verran nurkkakuntainen, että he eivät veren makuun päästessään välttämättä suostu kompromisseihin, vaikka pääministeri sellaiseen olisikin valmis.
Olen aina ihmetellyt miten ensimmäinen maailmansota pääsi syttymään, kun useimmissa maissa oli suuret työväenpuolueet, jotka olivat ideologisesti kansainvälisiä ja rauhantahtoisia (sen lisäksi, että monet kruunupäät olivat verisukulaisia). Ratkaisevina hetkinä nationalismi ja kansallinen itsekkyys kuitenkin voittivat.
En tietenkään ennusta mitään sotaa tai maanosan kattavaa konfliktia, mutta voi käydä niin, että monen vuosikymmenen kansainvälistymiskehitys kääntyy pikkuhiljaa kansallistumiskehitykseksi. Liikkeelle voi lähteä dominoliike, ja kerettiläisyydestä tulla uutta normaalia. Jos nimittäin kaikki neuvottelevat unionin tulevaisuudessa vaatimalla ja uhkaamalla on selvää, että sellainen unioni on mahdottomuus.
Pitäisikö ruveta pohtimaan oleskelulupahakemusta ihan uudelleen?
