Kapitalismi teho-osastolla

Täytyy ottaa etäisyyttä vaalikeskusteluihin ja siirtyä hetkeksi isompiin sfääreihin.

Kapitalismi teho-osastolla? Siltä ainakin näyttää, jos katsoo parin viime viikon aikana putkahtaneita uutisia. 

Listataanpa muutamia:

      - Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki (World Bank) ja Maailman kauppajärjestö (WTO) varoittavat työttömyydestä ja sosiaalisista riskeistä

      - Konservatiivinen Iso-Britannian pääministeri David Cameron peräänkuuluttaa ”vastuuntuntoista kapitalismia”

       - Kansainvälisten sijoittajien mielestä kapitalismi on ajautunut kriisiin, selviää uutistoimisto Bloombergin tekemästä kyselystä. Sijoittajat varoittavat tuloerojen kasvusta, ennustavat mellakoita tai muita levottomuuksia

      - New Labourin arkkitehti Peter Mandelson (tuli tunnetuksi mm. sanonnasta ”intensely relaxed about people getting filthy rich”) on tullut katumapäälle ja tuntee pistoa sydämessään taloudellisesta epätasa-arvoisuudesta

       - Ja sokerina pohjalla, lamavuosien leikkauslinjan ylipappi Kokoomuksen Iiro Viinanen esittää, että nykykapitalismi tarvitsee suitsia (yhteisessä kirjassaan ärhäkkään ex-vasemmistovaikuttaja Esko Seppäsen kanssa)

Davosissakin on ollut kuulemma synkät tunnelmat.

Toisaalta tekisi mieli käyttää englantilaista ilmaisua ja sanoa, että hössötys taitaa olla pelkkää ”kuumaa ilmaa.” Yllä olevat järjestöt ovat juuri niitä, joita on vuosikymmeniä syytetty eri maiden kyykyttämisestä uusliberalistisilla vaatimuksillaan. Cameron on sama mies, joka puolustaa henkeen ja vereen Lontoon Cityn sijoittajia ja vastustaa kansainvälistä ”Robin Hood” -valuutansiirtoveroa. Tuskin sijoittajatkaan muuttavat käyttäytymistään ihan noin vain.  Ja mahtaakohan lääkkeet löytyä noilta kapitalistisen politiikan veteraaneiltakaan.

Ei sillä, etteikö kyse olisi todellisista ongelmista. Ehdotukset vaihtoehdoksi vain loistavat poissaolollaan. Occupy-liike kyllä vastustaa pankkiireja ja heidän kovia bonuksiaan. Vaikeampaa on tietää, minkä puolesta he ovat.  Perinteisellä vasemmistolla ei ole hajuakaan, mitä tehdä. Enkä usko globalisaatiokritiikkiinkään, koska se johtaa todennäköisesti protektionismiin ja siirtää ongelmat kansallisiin mittasuhteisiin, mikä puolestaan kasvattaa epäluuloja yleismaailmallisesti.   

Ongelmat saattavat olla silti kärjistymään päin. Pitkän linjan marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm pohdiskeli BBC:n Newsnight ohjelmassa, mitä siirtyminen jälkiteolliseen maailmaan tarkoittaa. (Hobsbawmia ei voi muuten syyttää ainakaan takinkääntämisestä, sillä hän liittyi Britannian kommunistiseen puolueeseen 1930-luvulla eikä ole sen koomin luovuttanut jäsenkirjaansa. Mies on nyt 94 vuotta). Hobsbawmin mukaan maanviljelys työllisti aikanaan 80% väestöstä, mutta nyt pari prosenttia pystyy periaatteessa ruokkimaan koko maailman.  Työvoiman tarve voi vähentyä (ja monilla alueilla pitkälle kai jo onkin) samalla tavalla perinteisessä teollisessa tuotannossa. Mitä tapahtuu silloin sille ryhmälle ja erityisesti miehille, jotka ovat olleet suorittavassa tuotannossa?

Marxilainen sanoisi varmaan, että kyseessä on uusi ristiriita tuotantosuhteissa. Tavaroita tuotetaan entistä enemmän, mutta työttömyys kasvaa automaation ja tehokkuuden kasvaessa.  Ainahan voi ajatella, että syntyy uusia “sisällöntuotannon” aloja. Mutta on vähän vaikea uskoa, että kaikista tulisi pelintuottajia ja muita ”softan” suunnittelijoita maksua vastaan. Etenkin kun kaikki mahdollinen sisältö halutaan ilmaiseksi. Ja toisaalta, tämä ala jos joku pyrkii monopolisoitumaan Microsoftin, Applen ja kumppaneiden hallitessa suvereenisti markkinoita.

Päädytään tilanteeseen, jota slovenilainen filosofi Slavoj Zizek kuvaa seuraavasti: ”what should be a blessing – less hard labour needed – becomes a curse. Or to put it differently, the chance to be exploited in a long-term, job is now experienced as a privilege.” Ja joudutaan vieläkin kipeämmän kysymyksen ääreen. Jaettavaa on entistä enemmän, mutta jakajia suhteessa entistä vähemmän. Mistä löytyvät pitkän linjan visionäärit, jotka keksivät uudet pelisäännöt?

Onko Haavisto 2010-luvun Ahtisaari?

Vaalien tulos on rohkea ja uudenlainen veto suomalaisilta.  Onko kyse uudesta ilmiöstä?

Viime eduskuntavaalit nostivat kulmakarvoja monin paikoin. Kevään vaalit olivat repivät ja negatiivisesti latautuneet. Suurimmat vaalivoitot tulivat vastustamisella, ja osittain tavoin, joissa ei välttämättä ole ylpeilemistä. Hyvä silti, että protesti pääsi purkautumaan äänestämisen muodossa.

Soini arvioi, että Haaviston kannatus näissä vaaleissa lähti nousuun vierailusta häntä(kin) solvanneen Teuvo Hakkaraisen sahalle. Soinin analyysissä on totuuden siemen, mutta se on silti yksinkertaistava.   

Oma arvioni on se, että nyt maa halusi sovittelevaa tekijää repivän sijaan. Tietolähteeni kertovat, että Haavisto oli suosittu jopa eläkeikäisten keskuudessa.   Sovittelijalle tuntuu olevan tilausta.

Pekka Haavistossa kiteytyi sovittelija. Hän onnistui hyvin tv-esiintymisissä. Kiinnitin huomiota siihen, että Haavisto oli toisinaan lähes samaa mieltä Lipposen kanssa, mutta esitti asiat sulavammin – ja vähemmän vastustusta herättävästi.

Ulkosuomalaisesta näkökulmasta asiaa arvioidessa uskon, että tulos lähettää positiivisen signaalin suomalaisten ennakkoluulottomuudesta. Kun ajattelee eduskuntavaalien suurinta voittajaa ja presidentinvaalien suurinta yllättäjää, ehdokkaiden arvomaailmoissa on aika suuri ero.  Ilmassa on anti-jytkyä.

Merkittävää on se, että nyt asettuvat liberaali ja konservatiivi vastakkain toisella kierroksella, vaikka ei Niinistökään ole sieltä kaikkein konservatiivisimmasta päästä, kun arvoja ajatellaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut linjavalinta EU-myönteisen ja EU-skeptisen välillä. Tämä linja hylättiin.

Toisella kierroksella ei ole nyt lainkaan opposition edustajaa, mutta Väyrystä tulos tuskin lannistaa. Voi olla, että päinvastoin. Hän puhalsi tuulta uudestaan Keskustan purjeiden alle. Väyrynen todennäköisesi pyrkii taas Keskustan puheenjohtajaksi ja haaveilee pääministerin paikasta ensi vaalien jälkeen.

Ulkopolitiikassa on vaikea sanoa, mitä eroa Niinistön ja Haaviston välillä tulee olemaan. Ehkä Haavisto hakee Suomelle globaalimpia roolia ja Niinistö painottaa perinteisempiä kansallisia kysymyksiä ja puolustusta. EU-politiikasta tuskin löytyy suuria eroja.

Niinistö on tietenkin suursuosikki nyt presidentiksi. Mutta kaksi viikkoa on pitkä aika. Yllätyksiä voi tapahtua. 

Onko Haavisto 2010-luvun Ahtisaari?

Hajoaako Britannia (taas) ?

Kun Suomessa on keskitytty valitsemaan presidenttiä, Iso-Britanniaa on askarruttanut aivan toisenlainen ongelma. Skotlanti on nimittäin aikeissa järjestää kansanäänestyksen maan itsenäisyydestä.

Suomessa ja monissa muissa Manner-Euroopan maissa ei aina osata erottaa Brittein saarten eri kansakuntia toisistaan. Englantia käytetään usein yleisilmaisuna kaikille saarivaltakunnan asukkaille. Big mistake. Todellisuudessa skotlantilaisen kutsuminen englantilaiseksi vastaa pitkälti tilannetta, jossa unohtaa sen pienen eron, että suomalaiset eivät olekaan ruotsalaisia. Maassa on hyvin selkeä kansallinen identiteetti.

Skotlannilla on ollut myös vuodesta 1998 lähtien oma parlamentti ja ”ensimmäinen ministeri”. Maa voi päättää itsenäisesti mm. koulutuspolitiikasta ja terveydenhuollosta. Skotlanti onkin himpun verran lähempänä pohjoismaisia hyvinvointivaltioita kuin heidän eteläinen naapurinsa.

Kun Englannissa maksetaan lähes 9000 punnan lukukausimaksuja, yliopisto-opiskelu on ilmaista skotlantilaisille. Tilanne vanhustenhuollossa ja lääkekorvauksissa on samankaltainen.  Mielenkiintoinen yksittäistapaus on Englannin puolella oleva rajakaupunki Berwick-upon-Tweed, jossa harkitaan ihan tosissaan kaupungin siirtämistä toiseen maahan.

Lontoon ja Edinburghin välille on syntynyt kiista tarvitseeko Skotlanti Westministerin siunauksen kansanäänestykselle ja erityisesti sen ajankohdalle. David Cameronin mukaan sitova äänestys olisi pidettävä vuoden 2013 aikana. Skotlannin ”ensimmäinen ministeri” Alex Salmond on suunnitellut kuitenkin sen pitämistä vuonna 2014 Bannockburnin taistelun 700-vuotispäivänä, jossa kuinkas ollakaan Skotlanti saavutti historiallisen voiton englantilaisista.

Vallanpitäjät Lontoossa ovat ymmärrettävissä kauhuissaan ajatuksesta, että maa hajoaisi. Kyseessä on vakavin perustuslaillinen kriisi sitten vuoden 1921, jolloin 26 irlantilaista kreivikuntaa erosi brittiläisestä imperiumista.   

Argumentit puoleen ja toiseen ovat toistaiseksi olleet kuitenkin häilyviä.

Yhtenäisen Britannian puolustajat pelottelevat, että Skotlanti on liian pieni pärjätäkseen omillaan. Erikoinen väite, kun muistaa, että on olemassa muitakin noin viisimiljoonaisia aika hyvin toimeentulevia kansakuntia. Miksi skotit olisivat sen tumpelompia kun norjalaiset tai suomalaiset?

Unionin puolustajat väittävät, että Englanti tukee Skotlannin anteliaampaa hyvinvointivaltiota verovaroin. Skotlantilaiset huomauttavat, että itse asiassa he ovat nettomaksajia, kun Skotlannin aluevesiltä pumpattavat kaasu- ja öljyvarannot otetaan huomioon, joiden tulot menevät tällä hetkellä Edinburghin ohi Lontooseen. Asia on johtanut mielenkiintoiseen nokitteluun. Cameron todistelee, että Skotlannille kuuluu väkiluvun mukaan 8% näistä rikkauksista, ja pankkien kansallistamisista aiheutuneet merkittävät velkavastuut. Salmond toteaa, että edellinen luku on alueellisti ajatellen 90%, mutta he voivat kyllä ottaa kontolleen sen 8% valtakunnan velkataakasta.

Kiistassa on kysymys ennen kaikkea vallasta. Vallanpitäjät eivät sitä halua menettää kutistumalla. Ja ajatella, jos itsenäinen Skotlanti löytää kumppaneita pohjolasta ja menee lisäksi vasemmalta Englannin ohi suoraan EU:n ”ytimeen” ja jopa Euroon asti.

Skotlantilaisille tuntuu tällä hetkellä merkitsevän eniten se, että he saavat itse päättää itsenäisyydestä. Vaikka tulos olisikin kielteinen. Kannatus kun on toistaiseksi vain jossain 30-40 prosentin välimaastossa. 

Valintaopas - vaalit 2012

Tänään alkaa ennakkoäänestys presidentin vaaleissa. Omalla paikkakunnallani totuuden hetki, siis ainoa mahdollisuus äänestää, koittaa ensi lauantaina. On aika ottaa kantaa.

Valtauudistusten jälkeen presidentille jää kaksi olennaista roolia: arvojohtajuus sekä ulkopolitiikan johtaminen yhdessä hallituksen kanssa. Nämä seikat mielessä pitäen presidenttipeliä on käytävä arvoin ja argumentein. Omasta näkökulmastani tilanne näyttää seuraavanlaiselta.

Arvot. Olen arvoliberaali, jonka voisi määritellä vaikka kannaksi, että on parempi keskittyä oman elämän hallintaan sen sijaan, että tuhlaisi energiaa toisten tekemisten ja olemusten tarkkailuun ja kritisoimiseen. Kenellä olisi oikeus määrittää, miten tulee elää ja ajatella tai mikä on se oikea, perus tai todellinen? (Selvennykseksi: laillisuus- ja toimeenpanokysymykset ovat yleisesti ottaen asia erikseen).

Kyse ei ole mistään tietystä asiasta tai politiikasta, vaan yleisestä ilmapiiristä. Uskon, että maa, jossa on riittävästi henkistä liikkumavaraa, on kaikille miellyttävämpi asua kuin tiukkapipola. Myös tiukkapipoille, koska toisten päähine voi kiristää ihan eri kohdasta. Sellaiseen paikkaan joka tapauksessa itse haluaisin palata, jos tai kun joskus palaan.

Argumentit.  Suomi tarvitsee avointa ilmapiiriä oman edun nimissä.  Itseriittoisuus on ominaisuus, johon isoissa maissa törmää kyllästymiseen asti. Pienillä mailla siihen tuskin on varaa.

Vaihto ja kierto ovat lähes itseisarvoisen tärkeitä, jos haluamme hyvinvointia. Tieteen, politiikan, taiteen ja teollistumisen historiat uskoakseni kertovat tästä. Suomea ei rakennettu, politikoitu, maalattu ja ajateltu vain suomalaisin voimin ja ajatuksin. Ideoiden ja ihmisten vaihtoa ja kiertoa ei synny sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä.

Ulkopolitiikassa on näillä perustein suuntauduttava ulospäin. EU:n perusajatus ideoiden, ihmisten ja tavaroiden vapaasta liikkuvuudesta on oikea ja siihen kannattaa sitoutua, vaikka kaikissa tämän instituution toimissa ei aina järkeä olisikaan. Toisaalta, Suomen kaltaiselle pienelle syrjäisesti sijoittuneelle maalle, ilman Norjan öljyä tai Sveitsin pankkisalaisuutta, olisi joka tapauksessa epäviisasta pyrkiä eristäytymään kansainvälisestä yhteistyöstä.  Joissakin asioissa voi olla myös järkevää kurkottaa alueellisesti tai institutionaalisesti Eurooppaa pidemmälle, vaikka ihan joka hankkeeseen ei lähtisikään mukaan.

Maa tarvitsee presidentin, joka kykenee luomaan suvaitsevaisen ja vastaanottavaisen ilmapiirin ja joka katsoo ulospäin. Presidentillä olisi oltava riittävästi sosiaalisia taitoja ja arvovaltaa suoriutua tehtävästä.

Kuka ehdokkaista täyttää parhaiten nämä kriteerit?

Kolme nimeä tulee mieleen. Eva Biaudet, Pekka Haavisto ja Paavo Lipponen. Minkä tahansa voisi periaatteessa valita.

Ehkä Biaudet on toistaiseksi kuitenkin hiukan kevyemmän sarjan ottelija. Ja tunnetasolla on vaikeaa samastua ruotsalaiseen kielipuolueeseen. Vinkkinä ärkoopeeläisille, että heidän kannattaisi harkita profiloitumista yleisliberaaliksi puolueeksi ihan oikeasti. Poliittisten ilmavirtojen taas joskus muuttuessa he saattaisivat jossain vaiheessa yltää kymmenen prosentin kannatukseen normaalin neljän sijaan.

Lipponen edustaa tavallaan suomalaista miestä hyvässä ja pahassa.  Hän ei lähde kosiskelemaan kannatusta millään helppoheikkimäisillä tempuilla, vaan pysyy jämptisti omana itsenään. Maanantain Ylen tentissä linja oli selkeä. Hän puolusti johdonmukaisesti demokratiaa, ihmisoikeuksia ja kansainvälistä yhteistyötä. Kokemusta ja tietoakin on roppakaupalla. Ja arvovaltaa myös. Mutta olisiko yksinkertaisesti niin, että Lipponen on jo vähän liian yrmy? 

Haavisto on arvoiltaan hyvin lähellä Lipposta. Hän antaa itsestään kuvan miellyttävänä ja sosiaalisena henkilönä, jonka kokemuksen huomioiden voisi hyvin nähdä neuvottelemassa kansainvälisillä areenoilla Suomen puolesta. Olisiko nyt aika äänestää hiukan nuorempaa ja joviaalimpaa tyyppiä?

Pari päivää aikaa miettiä. Jätän lopullisen valinnan näiden kahden välillä äänestyskoppiin lauantaina. Vielä voi vaikuttaa. 

Roly-poly lumessa

Back in England … ja David Cameron aamutelevisiossa.  Matka päättyi. Ja aika päättää pienimuotoinen matkareportaasi, vaikka nyt ei ollakaan kirjoittamassa mitään Jörn Donnerin Berliini-raporttia.

Salla tarjosi sitä mitä se parhaiten osaa: hankea, hämärää ja hiljaisuutta. Vaikka minulle asiassa ei ole periaatteessa mitään outoa, sinisessä kaamoksessa ja lumiutuisessa maisemassa on silti jotain maagista.

Olen kuullut puhetta, että Sallan aika matkailukeskuksena tulee vielä, kunhan se kasvaa maltilla. Kolme hoota tulevat vielä olemaan myyntivaltteja. Ja sitä kai viestii myös markkinointislogan ”Salla in the middle of nowhere”.

Matka meni periaatteella ”kaikki irti Lapin lomasta”. Joka päivä saunassa, päivittäin suksilla tavalla tai toisella, ja mikä pahinta, puolen tusinaa kertaa uimassa lumessa. Nämä ovat turistiuden suureita, ja mittari näyttää pelottavan korkeaa lukemaa.

Lumessa pulikonnin osalta suvun nuorimmainen kehitti uuden lajityypin: ”roly-poly lumessa”. Tämä uudissuomen sana viittaa lasten harjoittamaan sivuttain kieriskelyyn rinnettä alas, mutta tässä tapauksessa lumessa saunan jälkeen. Adrenaliinia nostaa ja kiire tulee takaisin saunaan, mutta hauskaa on.

Lentomatkalla ajattelin kuinka lentäminen vastaa monelta osin entisaikojen massojen bussimatkailua. Rovaniemi-Newcastlen lentoon kolmine vaihtoineen meni saman verran kuin bussilla Jyväskylään. Ja hintojen laskettua ja hinnoitteluperiaatteiden muututtua matkustajien käyttäytymiset muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Kun pääsimme lentokorkeuteen sekä vieressäni istunut naisihminen että edessäni ollut perheenisä kaivoivat eväspussistaan kotona tehdyt ruisleivät ja alkoivat mutustella niitä tyytyväisinä. Eikä asiassa ollut mitään ihmeellistä. 

Nyt on aika vakavoitua ja palata arkeen monellakin tasolla. Ulkosuomalaisen blogin kohdalla se merkitsee presidentin vaaleja, joiden ennakkoäänestys alkaa jo ensi viikolla. Siitä blogi odotettavissa lähipäivinä.

Lapin kultaa

Pettyneille tiedoksi, että kyse ei ole Lapin Kullasta, vaikka sitäkin on tullut kokeiltua.

Olen viimein päässyt maistamaan täyttä talvea Lapissa, jossa lunta lähes puoli metriä.  Ja mahdotonta selittää jos ei ole itse kokenut, mutta 5 asteen pakkanen tuntuu suorastaan lämpimältä Pohjois-Englannin merituulten jälkeen. Pojalleni Akselille tämä merkitsee armotonta alppikoulua.

Rovaniemi on tähän vuoden aikaan huomattavan kansainvälinen kaupunki. Olen kuullut puhuttavan ainakin englantia, italiaa, ranskaa, hollantia, viroa, espanjaa ja japania, mutta ennen kaikkea venäjää, venäjää ja venäjää.

Matkailuyrittäjien joulu vaan jatkuu, kun venäläiset ovat viettämässä omaa pakkasukkojuhlaansa tammikuun ensimmäisellä viikolla. Melkein kaikkialla törmää venäjänkielisiin mainoksiin ja muihin opastuksiin tai jopa vastaanottotiskeihin.

Lapissa valetaan ilmiselvästi kultaa venäläisillä.

Maakunnassa on myös vanhastaan kaivettu kultaa ja kaivosteollisuuden osalta suunnitelmat ovat edelleen kovat. Vanhemman teollisuuden merkitys taloudellisen hyvinvoinnin lähteenä on kuitenkin paljon kiistanalaisempi kuin turismin. Perinteisillä aloilla tulee varmaan aina olemaan jokin rooli elannon antajana, mutta en ole varma kuinka suuri työllisyysmerkitys niillä on tulevaisuudessa. Tai kuinka paljon rahaa ylipäätään jää Lappiin.

Joskus Lapissa on viritelty ristiriitaa luonnonsuojelun ja taloudellisen hyvinvoinnin välille, koska edellisen on nähty estävän teollisten elinkeinojen, kuten metsä- ja kaivosteollisuuden, harjoittamista. Näin voi ollakin, jos omia maita aletaan suojella. Mutta pidemmän tähtäimen kannalta luonnonsuojelu ja matkailu sekä myös porotalous näyttävät kulkevan hyvin pitkälle käsi kädessä. Ulkomainen (ja kotimainen turisti) arvostaa paitsi hyviä palveluja, niin myös luonnonvaraisia olosuhteita.

Eikä merkitystä ole ainoastaan sillä, että olosuhteet ovat luonnonvaraiset. Ei riitä, että luonto on suojeltu yhdessä kohtaa, jos toisessa ei välitetä lainkaan. Taloudellinen etu ja etiikka yhtyvät tässä asiassa.

Takavuosien herravihamainen ärhentely luonnonsuojelujärjestöille on kuin ampuisi itseään jalkaan. Oman edun nimissä kannattaa kantaa huolta myös imagosta. Kekkosen toteamus, ”niin on jos siltä näyttää”, pitää paikkansa turismin osalta.

Jätän uuden vuoden ennustukset ja lupaukset tällä kertaa. Hyvää uutta vuotta kuitenkin kaikille.

Huomenna matka jatkuu sitten syntysijoille. Sallaan.