Viimeinen blogi

On tullut aika lopettaa Ulkosuomalaisen blogi.

Sen ideana oli kommentoida Suomen ja muunkin maailman tapahtumia ja politiikkaa ulkosuomalaisesta näkökulmasta. Ja olihan blogi alussa melko aktiivinen. Huippukohdaksi jäänee blogin lukeminen yleisradion Ajantasa–ohjelmassa.

En ole paljoakaan kirjoitellut viime kuukausina. Ratkaiseva muutos tuli luennointikiireiden muodossa viime vuonna, jotka tuntuivat vievän tarvittavan ylimääräisen ”luovan energian”.  Tilanne tuskin muuttuu tulevaisuudessa tältä osin.

Blogin lopettamiseen on kuitenkin myös toinen syy. Se on se, että ulkosuomalaisuuteni tulee asiallisesti ottaen loppuun tänä syksynä (vaikka lentomailit jatkanevatkin kertymistään - yksityissyistä) . Olen ottanut vastaan ’Associate Professor’-viran filosofian oppiaineessa aate- ja oppihistorian laitoksella Oulun yliopistossa. Työ on erittäin lupaava ja odotan siltä paljon. Ensi vuoden olen virkavapaalla Helsingin tutkijakollegiumissa. Toivomukseni on saada työn alla oleva kirja Postnarrativist Philosophy of Historiography valmiiksi. Minut löytää seuraavan vuoden aikana aika usein Töölöstä.  

Pyrin kirjoittamaan muita yleiskatsauksia ja kirja-arvosteluja silloin tällöin suomalaisiin lehtiin, kuten tähänkin saakka.  Ehkä joskus löytyy muitakin muotoja. Tarve antaa panos ja ottaa osaa laajempaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on yhä olemassa ja osa minua.

Odotan tulevaa tietysti hiukan jännityksellä. Ulkomailla on tullut kuitenkin nyt vietettyä 11 vuotta yhtä mittaa.  Miten paljon Suomi on muuttunut? Ainakin puolet iltapäivälehtien julkkiksista tulevat olemaan uppo-outoja. Tämän kanssa varmaan kuitenkin pärjää. Mitä muuta?

Ja miten paljon olen itse muuttunut? On selvää, että vuodet ovat jättäneet jälkensä. En ole välttämättä täysin perus-suomalainen kaikelta osilta (enkä puhu nyt puoluepolitiikasta), joka ehkä olin aikaisemmin.  

Sanotaan, että suomalaisista tulee suomalaisempia ulkomailla kuin he ovat tai olisivat Suomessa. Näin kävi minullekin. Kävin sentään itsenäisyyspäiväjuhlissa ja pidin kerran puheenkin! Mutta päteeköhän tämä nyt toisin päin? Tuleeko minusta ”kansainvälisempi” Suomessa kuin ulkomailla ollessa tai ilman näitä ulkomaanvuosia.

Siitä puhe mistä puute?

Aika näyttää. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. 

Ding Dong: TheWitch is Dead eli Britannian vastakulttuurista

Britannia on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalisuutta, pönöttämistä ja konventionaalisuutta sekä vastakulttuuria, protestia ja ironiaa.  Jälkimmäinen pitää edellistä kurissa. Tästä todistuksena menneen viikon tapahtumat.

Margaret Thatcherin kuoltua alkoi maassa kiihkeä hautajaisten suunnittelu. Kutsukortit lähtivät kiireen vilkkaa eri maiden päämiehille ja muille merkkihenkilöille ympäri maailmaa. Britannian kuningatarkin osallistuu pääministerin hautajaisiin ensimmäistä kertaa sitten Churchillin.  Vaikka virallisista valtiohautajaisista luovuttiin Thatcherin itsensä pyynnöstä, seremonia ei arvovaltaisuudessaan taida siitä kovin kauas jäädä.

Maan hallitus ja muut Thatcherin kannattajat ovat ryhtyneet samalla rakentamaan Thatcher-myyttiä kansallisesti yhdistävänä hahmona ja maan pelastajana vähän samaan tapaan kuin tapahtui USA:ssa Reaganin kohdalla. ”True Blue” nimeä kantava historian uudelleen kirjoittaminen alkaa saada jo orwelilaisia New Speakin piirteitä kaikkine parlamentin erikoisistunnon ylistyspuheenvuoroineen ja television kunnianosoituksineen.  Thatcher kun ei todellakaan ollut mikään kansaa yhdistävä hahmo siinä mielessä kuin vaikkapa Churchill.

Mutta, kun menosta tulee liian pompöösiä, auktoriteetteja kumartamaton vastakulttuuri nostaa päätään.  Thatcherin vastustajat ovat ladanneet ja kuunnelleet Taikuri Oz-filmin kappaletta Ding Dong. The Witch is Dead sillä seurauksella, että tämä 1930-luvulla luotu kappale on noussut jo kymmenen kuunnelluimman listalle BBC:n hittilistalla. Silmää tekevien on ollut pakkoa ottaa kantaa ilmiöön.

Tarkoituksena ei ole kommentoida Thatcherin perintöä eikä sitä, kuinka kuolleita yleensä tulisi muistaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että vaikka laulu on toki ilkeämielinen, se ei ole täysin epäonnistunut vertaus, jos asiaa katsoo vaikkapa hiilikaivosmiesten näkökulmasta.  Thatcher tahtopoliitikkona ei tuntenut armoa sulkiessaan kaivoksia, mikä lähes tuhosi kokonaisia yhteisöjä pohjois-Englannissa.    

Tärkeämpää on kuitenkin se, että ilmiön seurauksena Thatcherin kuoleman jälkeiseen siloteltuun kuvaan jää särö muistutuksena, kuinka ristiriitaisesta hahmosta oikeasti on kysymys. Niin kuin pitääkin. En usko, että kovin monessa muussa maassa onnistuttaisiin yhtä hyvin ironisessa muistutuksessa hienovaraisuus- ja konsensusvaatimusten painaessa päälle. Tästä täytyy nostaa hattua briteille.

Talvinunen loppu - Cameron ja EU

Täytyy tuoda blogi pitkältä talviunelta, jonne sen sysäsi työkiireet viime syksynä. Tuli nimittäin tarve kommentoida Britannian poliittisia käänteitä, asemapaikka kun on ollut täällä viime vuodet.

Maan pääministeri haluaa siis kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä. Ei täysin odottamatonta, mutta yllättävää kuitenkin.

Eihän siinä ole mitään pahaa, että puhutaan ja visioidaan EU:n luonnetta ja tulevaisuutta, mutta brittihallituksen toteutustapa on merkillinen. Tony Blair vertasi tapaa sheriffiin Mel Brooksin elokuvassa, joka osoittaa aseella omaa päätään ja uhkaa muita, että jos ette tee kuten käsken, niin laukaisen.

Selvää on, että Cameron taipui toisaalta oman puolueensa ja toisaalta raketinomaista nousua tekevän UKIP:n (United Kingdom Independence Party) paineen alla. Jälkimmäinen on muuten luonteva sisarpuolue Perussuomalaisille ja osoittaa, että EU-skeptisyys jatkaa nousuaan.

On silti muistettava, että Iso-Britannia on Eurooppa-skeptinen, ei ainoastaan EU-skeptinen, maa jossa vain harvoin kuulee mitään positiivista etenkään jälkimmäisestä. Nähdäkseni briteille on heidän suurvaltamenneisyytensä johdosta erityisen vaikeaa ajatella maata yhtenä muiden joukossa. Kun on kerran hallinnut kolmasosaa koko maailmasta, on vaikea hyväksyä, että olisi sitäkin voimakkaampia keskuksia – oli maan kansallinen etu sitten mikä tahansa.

Mutta todellinen huoli on se, että kehitys voi riistäytyä käsistä. Tory-puolueen vahva oikea laita on sen verran nurkkakuntainen, että he eivät veren makuun päästessään välttämättä suostu kompromisseihin, vaikka pääministeri sellaiseen olisikin valmis.

Olen aina ihmetellyt miten ensimmäinen maailmansota pääsi syttymään, kun useimmissa maissa oli suuret työväenpuolueet, jotka olivat ideologisesti kansainvälisiä ja rauhantahtoisia (sen lisäksi, että monet kruunupäät olivat verisukulaisia). Ratkaisevina hetkinä nationalismi ja kansallinen itsekkyys kuitenkin voittivat.

En tietenkään ennusta mitään sotaa tai maanosan kattavaa konfliktia, mutta voi käydä niin, että monen vuosikymmenen kansainvälistymiskehitys kääntyy pikkuhiljaa kansallistumiskehitykseksi. Liikkeelle voi lähteä dominoliike, ja kerettiläisyydestä tulla uutta normaalia. Jos nimittäin kaikki neuvottelevat unionin tulevaisuudessa vaatimalla ja uhkaamalla on selvää, että sellainen unioni on mahdottomuus.

Pitäisikö ruveta pohtimaan oleskelulupahakemusta ihan uudelleen?