Olympia-blogi

Nyt ovat sitten olympialaiset osaltani ohi. Ainakin mitä tulee paikan päällä seuraamiseen.

Pakko sanoa, että matka oli mahtava kokemus ja kisat vaikuttavat erityisen onnistuneilta. Massat olivat suuret, mutta järjestelyt sujuvat. Turvajärjestelyt ovat tiukat, mutta mutkattomat. Opasteet selkeät ja vapaaehtoisavustajia joka puolella. Ja kaikki ovat ihan älyttömän ystävällisiä. Aivan kuin Britannia olisi avannut näyteikkunan maailmaan.

Aina jotain pientä hämminkiä tulee. Undergroundin stadionille johtava metrolinja lakkasi toimimasta juuri kun olin menossa sinne perjantaina. ”Overground” olikin sitten niin täynnä, ettei kunnolla seisomaan pystynyt. Työmatkalla ollut mies kirjoitti kännykkäänsä ”f****ing Olympics”. Enkä saanut ostettua tuliaisteepaitaa, kun valikoima oli niin huono. Mutta eivät nämä kovin merkittäviä ongelmia ole.

Pääsin katsomaan yhtä yleisurheilun alkukilpailua, painonnoston loppukilpailun ja lentopallon alkuotteluita. Yleisurheilu on erityisesti mainitsemisen arvoinen. Oli uskomatonta, että 80 000 tuhannen ihmisen stadion oli täynnä aamun alkukilpailuissa. Onkohan näin tapahtunut koskaan aikaisemmin?

Stadion hohti uutuuttaan ja tunnelma hieno. Britit kannustivat raivokkaasti omiaan joka alkukilpailussa. Pelkkä stadionille ilmestyminen kirvoitti kannustushuudot. 

Ja toisaalta, mikä on kannustaessa kun menestystäkin tulee. Suomalaisena on aika lailla statistin asemassa, kun urheilijoita ei ole juuri lainkaan ja hekin vain harvoin pääsevät jatkoon. Mutta näin Keskisalon loppukilpailuun johtaneen juoksun, mikä oli hieno.

Suomalaisten urheilujohtajien kannattaisi tutkia, mitä britit ovat tehneet (oikein). Heidän urheilumenestyksensä lähti raketin kaltaiseen nousuun viime vuosikymmenen puolivälissä. Atlantassa 1996 kokonaismitallisaalis oli 15. Pekingissä 2008 pelkkiä kultia tuli 19 ja Lontoossa nyt jo 14!

Syyksi on mainittu mm. loton veikkausvoittovaroista tuleva rahoitus. Monet henkilökohtaiset valmentajat ovat päätoimisia. Ainakin yleisurheilijoilla on ihan uudenlainen harjoituskeskus, jossa on kokonaisvaltaisesti otettu fyysiologiset ja psykologiset vaatimukset huomioon. Mutta asiassa on takana jotain muuta, joka voi selittyä vain oikeanlaisen systeemin ja ammattimaisen suhtautumisen kautta. Urheilijoista ja valmentajista huokuu itsevarmuus ja tasapainoisuus, vaikka luulisi olevan kotikisojen paine niskassa. Kun perustaso on kova ja he myös onnistuvat suorituksissaan, tulosta tulee.

En ihmettelisi, vaikka Lontoon 2012 Olympiakisoja muisteltaisiin yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimpina. 

Juokseminen on postmoderni teko

Juoksin tänään kymmenen kilometrin massatapahtumassa Gatesheadissä (Great North 10k) 5 000 muun joukossa. Tätä on nyt jatkunut 4-5 vuotta. Aloittelin ensin muuten vain lenkkeillen. Sitten ilmoittauduin ekaan 10k:n juoksuun. Sen jälkeen tavoitteet ja matkat vaivihkaa kasvoivat: 10 mailia, puolimaraton ja lopulta maraton vähän yli vuosi sitten.

Oikeastaan vähän  vaikea sanoa, mikä on koko homman idea. Maratonin viimeisillä kilometreillä olin varma ettei yhtään mikään, vaikka sellaisia yritinkin keksiä maaliin selviytymisen vuoksi. Paluumatkalla lentokoneen rappuset piti tulla sivuttain, sen verran polviin ja jäseniin sattui.

Aika äkkiä huomasin, että kyse ei ole nykyaikana yksinäisestä lajista, vaikka yksilölaji onkin. Juoksemisesta näyttää tulleen muoti-ilmiö, joka imee harrastajia yhä enemmän ja jonka tapahtumat lisääntyvät vuosi vuodelta. NewcastleGatesheadin Great North Runissa (puolimaratonilla) juoksijoita on vuosittain yli 50 000. Lontoon maratonilla tuplamäärä. Niin paljon, että juoksijapaikat arvotaan eivätkä läheskään kaikki halukkaat pääse mukaan.  

Jotenkin sitä tiedostamatta alkaa tehdä samoja asioita kuin aika moni muu – siis valitsematta, että haluanpa olla osa tätä coolia ilmiötä. Jotkut merkilliset historian voimat kai ihmistä liikuttavat sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti tässäkin asiassa.

Juoksussa oli mukana ainakin kaksi suomalaista. Jussi Utriainen käytti kilpailua Olympiakisojen maratonille valmistautumiseen. Hän näytti yllättyneeltä, kun tuli vastaan paluukierroksella ja huusin suomeksi muutamia kannustushuutoja. Utriainen oli lopulta kolmas. Minä joitakin satoja sijoja alempana. Toivottavasti Lontoossa sujuu sitten hyvin.

Yksi teoria kohdallani voisi olla se, että yritän juoksemisella kompensoida ikääntymisen vaikutuksia. Siis orastavaa keski-iän kriisiä.  Kun ikää tulee lisää, niin voi ainakin todistaa olevansa kunnossa parantamalla aikoja vuosi vuoden jälkeen. No, en minä asiaa nyt ihan näinkään ajattele, mutta voihan olla, että freudilaisella sohvalla jotain tämän tyyppistä tulisi ilmi.

Oikeastaan uskon, että kyseessä on postmoderni teko. Minulla ei ole mitään kummempaa kestävyysurheilutaustaa.  Joten en tee tätä varsinaisesti rakkaudesta juoksuun. Mutta suurempien tarkoitusten puuttuessa yrittää sitä ja kokeilee tätä: been there, done that, niin kuin englantilaiset sanovat.

Tämä myös tarkoittaa, että ”juoksu-urani” on tulossa jonkinlaiseen kriisiin. Maraton on jo takana, ultramatkoille en aio siirtyä! Monet kuulemma alkavat harrastaa  triathlonia, muttei sekään oikein kiinnosta. Pyörät sitä paitsi maksavat maltaita. Joogaa olen kuitenkin jo aloitellut…

ps. Aika oli 44.41, mikä jää vähän ennätyksestä. Ne pirun mäet siellä lopussa…

Eliitin projekti

Eurooppalainen projekti näyttää sisältävän paradoksin. Se, mikä olisi teknokraattisesta tai taloudellisesta näkökulmasta järkevää, on poliittisesti mahdotonta  - niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Monet ovat todenneet, että jos 2008 olisi tehty heti rohkeampia ja merkittävämpiä muutoksia, niin nykyiset jo krooniselta näyttävät talousongelmat olisi vältetty. Nyt ehdotetaan ratkaisuiksi mm.  pankkiunionia, fiskaalipolitiikan yhdistämistä ja eurobondeja. Viisaat vakuuttelevat, että taloudellisesti kaikki järkeviä ratkaisuja.

Mutta poliittisesti mahdottomia. Vaikka eurobondit esimerkiksi rauhoittaisivat markkinat, Saksa (ja Suomi) eivät halua yhteisvastuuta eurooppalaisista veloista.

Viime kädessä kyse on siitä, että tällaiset ratkaisut ovat mahdottomia, koska äänestäjät niitä eivät hyväksy. Ja tämä luonnehtii eurooppalaista projektia yleisemminkin. Eliitillä – oli se sitten taloudellisesta, poliittista tai jonkun muun laatuista – on omat ratkaisunsa, joiden demokraattista oikeutusta  ei useinkaan ehditä tai haluta hankkia. Näinhän se meni Maastrichtin ja monien muiden sopimusten kohdalla.

Siis se kuuluisa demokratiavaje. Kyse ei ole kuitenkaan nimenomaan EU:n ongelmasta. Pikemminkin niin, että kaikki poliittiset liittoumat ovat enemmän tai vähemmän luonteeltaan eliitin projekteja. Eivät tainneet USA:n "perustajaisät" konsultoida ”kansaa,” kun hahmottelivat maan perustuslain 1700-luvulla. Ja seuraavalla vuosisadalla käyty sisällissota, kielii siitä, että sillä ei ollutkaan legitimaatiota kaikkialla. Toisaalta, kun teeliikkeen kannattajia kuuntelee, vaikuttaa ettei liittovaltion oikeutus ole edelleenkään selvää kaikille.

Eikä asia ole sen kummempi kansallisvaltioiden kohdalla, vaikka pienempi koko ehkä helpottaakin hallittavuutta. Ensin on herätelty kansallistunnetta ja sitten koulutetun eliitin toimesta luotu hallintorakenteet ja –periaatteet. Tämä pätee ainakin Suomen kohdalla, kun Snellman ja kumppanit hahmottelivat Suomen ideaa 1800-luvulla.

Selvähän se, että kansalaisten pitäisi kokea poliittisen liittouman päätökset legitiimeiksi. Mutta ero eliitin ja kansan projektien välillä on veteen piirretty. Vanhoista eliitin projekteista tulee joissain tapauksissa kansan projekteja. Ellei näin käy, niin ne kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. EU:n kohtalonkysymys on, kumpaan kastiin se ja sen valuuttaunioni lopulta sijoittuvat.  

"Vasemmiston on laskeuduttava yksilön tasolle"

Kirjoitin juuri ilmestyneeseen Kanavaan jutun vasemmiston tulevaisuudesta. Peruspointti on se, että vasemmistolla on takanaan menestyksekäs historia, ylilyönnitkin huomioiden. Vasemmistolaisuus rakentuu kuitenkin kollektivistiselle aateperinnölle, ja sen onkin hyvin vaikea sopeutua yksilöllisyyttä korostavaan yhteiskuntaan. Väitteeni on, että ”Vasemmiston tulisi mukauttaa yhteiskunnan järkiperäisen parantamisen tavoite yksilölliselle tasolle. Muutoin edessä on taipuminen auringonlaskun aatesuunnaksi”.

Muutama sana Kanavasta, jos lehti ei ole ennestään tuttu. Kanavan välittömien edeltäjien historiaa ulottuu aina 1930-luvulle, jolloin se perustettiin nimellä Suomalainen Suomi. Lehti on poliittisesti sitoutumaton, mutta epäilemättä ponnistaa historiallisesti porvarillisesta maailmankatsomusta.

Kanava mainostaa itseään Suomen johtavaksi yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi aikakauslehdeksi, joka pyrkii syvällisempään analyysiin kuin on yleensä mahdollista mediamaailmassa. Tähän voi yhtyä, ja mennä pidemmällekin. Missä ovat muut vastaavat lehdet Suomessa? Esimerkiksi Suomen kuvalehden funktio erilainen – enemmän kiinni juuri päivittäisessä mediamaailmassa ja profiililtaan enemmän yleislehti kuin Kanava.  Kanavan tapaista keskustelua tarvitaan.

Lehden voi ostaa (hyvin varustetuista) kirjakaupoista ja R-kioskeista, ja löytyy se tietysti myös kirjastoista. Jos jollakulla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta hankkia lehteä ja minun juttuni silti kiinnostaa, olen laittanut oikovedoksen kotisivuilleni (lopullisessa versiossa voi siis olla pieniä muutoksia).

 Mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Britannian taivaan alla

Näinä päivinä joka tuutista tulee Kreikkaa ja euroa. EU:n ja euron puolustajat, sikäli kuin niitä on, ovat piiloutuneet jonnekin kiven alle. Ainoastaan jonkun viimeisen diehardin saattaa nähdä televisiossa änkyttämässä jotain positiivista europrojektista. Luolistaan ovat nousseet myhäilevät ”mitä minä sanoin”-miehet, joiden ura usein ulottuu aina Majorin ja Thatcherin hallituksiin saakka. Jotkut taas ovat ottaneet muuten vaan besserwisserin roolin hartioilleen. Välillä David Cameron ilmestyy ruutuun kaukalon laidalta huutamaan ohjeita EU-teamille sen taistelussa tuulimyllyjä vastaan - ihan kuin hän olisi onnistunut Britannian talouden ohjaamisessa erityisen hyvin. Taantumassa ollaan taas. 

Ilmapiiri on sellainen, että perusuomalaisen, siis perusenglantilaisen, on hyvä hengittää. Kaukana ovat paha EU ja euro (vaikkeivat sitä oikeasti olisikaan). 

Yhden hauskimmista episodeista tarjosi entinen Tory-ministeri ja nykyinen poliittinen kommentaattori Michael Portillo. Hän teki ohjelman BBC:lle, jossa kierteli ristiin rastiin Saksaa ja Kreikkaa. Portillo antaa katsojan ymmärtää, että kaikki olisi niin paljon paremmin, jos mailla ja erityisesti Kreikalla olisi omat valuutat. Saarille virtaisi nykyistäkin enemmän turisteja ja kassat täyttyisivät oliiviöljyn ja tomaatin myynnistä saaduista tuloista. Ohjelma kulminoituu vähän väliä siihen, kun Portillo tuputtaa ihmisille seteleitä: toisessa kädessä euroja ja toisessa maasta riippuen joko Saksan markkoja tai drakhmoja.  Piilojuoni on se, että ihmiset ymmärtävät tarttua kansalliseen kouraan. Vaan miten käy? Yksikään ei ota markkoja tai drakhmoja. Tämä on brittiläisestä näkökulmasta käsittämätöntä. 

Vierailin kuluneella viikolla koulussa, jossa järjestettiin festivaali, jossa juhlittiin koulun kansainvälisyyttä. Itsekin maahanmuuttajana hämmästyin koulun tarjoamaa kirjoa. Koulun oppilaista kolmasosa on ulkomaalaistaustaisia yli kolmestakymmenestä maasta. Esillä oli siis paljon lippuja, tietoa, ruokaa ja musiikkia (kieltämättä välillä aika kovalla). Myös Suomesta.   Ajattelin mielessäni, että tämän täytyy olla sitten persun, eiku persen, helvetti.

Voisi olettaa, että koulu on suurissa ongelmissa monikulttuurisuuden kanssa ja kielen opiskelu kangertelee. Tosiasiassa kyse on yhdestä kaupungin tavoitelluimmista julkisista kouluista, jonne olisin oman poikanikin laittanut, jos olisimme asuneet alueella joitakin vuosia sitten. Oppimistulokset ovat joka tapauksessa maan keskiarvon yläpuolella. Johtopäätökseni oli, että koulumenestys ei ole mitenkään suorasti riippuvainen kulttuuritaustasta, uskonnosta eikä edes kotikielestä. Mutta vanhempien koulutustaustalla ja ehkä myös varallisuudella voi ollakin merkitystä (osa oppilaista tulee suhteellisen varakkaalta alueelta).

Britannian taivas sinällään näyttää välillä parempaa puoltaa. Kuuden viikon kylmän jakson jälkeen kesä viimein saapui keskiviikkona. Nauttikaamme siitä. Eihän se kauaa voi kestää.

Kreikka ja Weimarin Saksa

Viime viikon europolitiikkaa järisyttäneet Kreikan ja Ranskan vaalit ovat kirvoittaneet mielenkiintoisia politiikan tarinoita. Ennen kaikkea Kreikan kohdalla, jossa koko EU:n luotsaamasta maksuohjelmasta halutaan päästä eroon.

Jotkut kommentaattorit maalaavat huikeita historiallisia kaaria tästä päivästä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Saksa ja EU muuttuvat Versaillen rauhan voittajavaltioiksi, jotka pakottavat hävinneet kohtuuttomiin korvausehtoihin. Kreikasta tulee Weimarin saksa, jossa ääriliikkeet vahvistuvat. Samalle vihjataan, että nykyisellä kurimuksen politiikalla sama kehitys on vain nurkan takana Italiassa ja Espanjassa.

Tarinan sanoma on selvä. Sillä pyritään osoittamaan nykyisen politiikan johtavan poliittiseen umpikujaan. Umpikujan välttämiseksi olisi maksuohjelman ehtoja ja koko poliittista tilannetta arvioitava uudelleen. Ei liene tarpeellista kerrata Weimarin Saksan kehitystä 1920-luvulla 1930-luvun alkuun, jotta selviää miten synkkiä pilviä maalaillaan taivaalle.

On totta, että EU:n ja sen talousvahvojen ajamaan politiikkaan sopii nykyisellään leima ”välttämättömyyksien politiikkaa”. Tulee mieleen Suomen lama 1990-luvun alussa, jossa retoriikka oli hyvin samantyyppistä.

Mutta onko välttämättömyyksien politiikkaa oikeasti olemassa? Kyseessä on tietysti ristiriita, jos politiikka ymmärretään vanhan (hiukan kuluneen) määritelmän mukaisesti mahdollisuuksien taidoksi.

Yhdessä mielessä kreikkalaisia voi kiittää. Nyt on todellinen mahdollisuuksien ja välttämättömyyksien testi. Kreikkalaiset tuntuvat uskovan, että politiikka pystyy muokkaamaa politiikan tekemisen reunaehdot uudelleen. Taloudellista valtaa käyttävät tai siihen politiikkansa perustavat pitävät tätä haihatteluna.

Olettavasti dikotomia taloudellinen välttämättömyys ja poliittinen avoimuus yksinkertaistaa asetelmaa. Muutoksella lienee rajansa, mutta epäselvää on, missä ja mitä ne ovat.

Kehitys voi hegeliläisen dialektiikan hengessä riittävän monen vastakohdan törmäyksen kautta todella tuottaa uuden poliittisen realiteetin. Mutta voi se johtaa tuhon spiraaliinkin  - sekä  taloudellisesti että poliittisesti – kun törmätään ’realitettien’ asettamiin rajoihin.

Elämme jännittäviä aikoja. Ainakin politiikan tarinoissa. Ehkä tarinat voivat siirtyä myös kaduille. Ehkä ne ovat jo siellä?

Akateemista vapautta

Kuten tunnettua, tieteellisistä tuloksista raportoidaan pääsääntöisesti artikkelijulkaisuiden muodossa. Mutta uskokaa tai älkää, se on myös hyvää businestä. Ei tosin tekijöille, vaan julkaisijoille.

Markkinoita hallitsevat muutamat kustannusalan jättiläiset, Elsevier, Wiley ja Springer. On huhuttu, että näille voi kertyä jopa 35% suuruinen voittomarginaali artikkelikaupassa. Marginaali ei ole kuulemma ihan tavallista yrityselämässä – kuin ehkä korkeintaan joidenkin Applen tuotteiden kohdalla.  

Tilanne kuohuttaa akateemisessa maailmassa. Monet pitävät systeemiä mätänä, joka kaipaa perusteellista uudistusta.

Suurin osa tieteestä tehdään julkisin varoin. Artikkelit lahjoitetaan julkaisijalle, jolle siirtyvät niiden käyttöoikeudet. (Tarkemmin ilmaistuna, tieteentekijä toivoo hartaasti, että mahdollisimman arvostettu tieteellinen aikakausikirja hyväksyisi kirjoituksen. Huippulehdet kehuvat jopa 90% hylkäysprosenteilla). Kustantajat sitten myyvät aikakausikirjojen lukuoikeuksia lähinnä yliopistojen kirjastoille. Jos ei ole yliopiston kirjoilla jossain roolissa, niin artikkeleiden lukeminen on hyvin vaikeaa.

Ketjussa on monia erikoisuuksia. Millä muulla alalla työn tuotokset annetaan täysin ilmaiseksi? Artikkelin kirjoittaja ei saa lopputuotteesta mitään – oli hän työsuhteessa/apurahalla tai ei.  Ja koko prosessi toimitetaan vapaaehtoisvoimin. Useimmat päätoimittajat eivät saa hekään mitään palkkaa. Kirjoitusten vertaisarviointi tehdään ilman korvausta. Periaatteessa hyvin kallista konsultaatiota kun muistaa, että avustajat ovat pätevyydeltään vähintään tohtoreita.

Julkisin varoin tuotetusta ja ilmaiseksi annetusta tulee siis ketjun loppupäässä hyvää kauppatavaraa, jota myydään samoille tahoille, jotka työn ovat rahoittaneet.  Kustantajat puolustautuvat sillä, että he takaavat loppuvaiheessa laadun korkean tason ja huolehtivat jakelusta – tuottavat siis olennaista lisäarvoa.

Jotkut yliopistoihmiset ovat sitä mieltä, että julkisesti tuotettu pitäisi olla kaikkien ulottuvilla. Muutamat, kuten matemaatikko Tim Gowers Cambridgen yliopistosta, ovat päättäneet boikotoida sellaisia tieteellisiä julkaisuja, jotka eivät takaa tiedon vapautta. Ja parin viime vuoden aikana on syntynyt kilpailevia kaikille avoimia tieteellisiä julkaisukanavia.

Protestoijat ovat tietysti ihan oikealla asialla. Olisi hienoa, jos kaikki niin halutessaan voisivat vapaasti lukea tieteen tuloksista. Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen tieteentekijöiden näkökulmasta.

Julkaisijat tarjosivat vielä noin 15 vuotta sitten välttämättömän julkaisufoorumin ja levityskanavan, jos halusi ylipäätään viestiä omista päätelmistään. Nyt tämä tarve on hävinnyt. Jokainen kun voi julkaista oman kirjoituksensa vaikka ihan suoraan ja saman tien omalla nettisivullaan.  (En ole sentään tähän ryhtynyt, mutta kerään kuitenkin kaikki elektronisessa muodossa olevat kirjoitukset kotisivuilleni. Toivoa sopii, että en ole syyllistynyt kovin merkittäviin tekijänoikeuslain rikkomuksiin).

Jakelun puolesta emme tarvitsisi siis edes avoimuus-periaatteella toimivia journaaleja. Ongelma on tällä hetkellä massasta erottautuminen. Kyllähän netissä voi kaikenlaista julkaista (tämä kirjoitus esimerkkinä, joka ei ole käynyt läpi minkäänlaista laatukontrollia).  Mutta yritäpä saada niillä virkoja tai apurahoja! Niinpä akateemiselta iältään nuorempien on järkevää tähdätä niin korkealla julkaisujen valinnassa kuin kantti kestää – välittämättä siitä, kuka niitä saa lukea

Tähän liittyen pari vuotta sitten käytiin kovaa debattia akateemisten lehtien luokittelusta A-, B- ja C-kategorioihin, jota oltiin silloin puuhaamassa. Merkittävä osa (alani) editoreista vastusti luokittelua pääargumenttina se, että järjestelmästä tulee itseään toteuttava. Rajoja rikkova artikkeli kun saattaa periaatteessa ilmestyä C-luokan julkaisussa, mutta virallinen luokittelu karkottaa kirjoittajat. Totta. Mutta tosiasia on myös se, että luokittelut elävät ihmisten päissä. Ja nykyisellä käytännöllä tämä informaatio saa sisäpiiritiedon piirteitä. Minulta ainakin meni joitakin vuosia selvittää, että julkaisu lehdessä/sarjassa X ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin lehdessä/sarjassa Y.  

Nykyinen trendi avoimuuden suuntaan tuottaa kuitenkin myös lieveilmiöitä. Eteeni on tullut tapauksia, joissa maksamalla itse voi taata sen, että kaikki saavat lukea artikkelin. Siis kirjoittaja ei saa maksua, vaan maksaa oman julkaisunsa julkaisemisesta! Wellcome Trust, joka on Gates Foundationin jälkeen maailman suurin yksityinen tiederahoittaja, on omaksumassa periaatteen, että artikkelin tulee olla avoimesti saatavilla kuuden kuukauden kuluttua sen ilmestymisestä. Muuten rahoitusta saanutta tutkijaa sanktioidaan. Tämä on ymmärrettävää, jos avoimeksi saattamiseen on varattu määrärahoja.

Toivoa sopii kuitenkin, että suuntaus ei ole se, että avoimen julkaisukanavien taloudellista taakkaa sälytetään entistä enemmän yksittäisen tutkijan harteille. Kaikki rahoittajat kun eivät ole yhtä anteliaita. Eikä kaikilla tieteentekijöillä ole vakituisia virkoja, joiden turvin voi pitää julkaisufoorumia toisarvoisena kysymyksenä.  Pätkätöiden ja apurahoituksien varassa elävät sijoittuvat jonnekin yrittäjän ja taiteilijan välimaastoon tulon varmuuden kannalta.

Parasta olisi, jos laajempaan avoimuuteen päästään nykyisten kustantajien marginaaleja (ja hintoja) laskemalla – tai todellisten vaihtoehtoisen julkaisukanavien luomisella.

Miksi miehet ampuvat?

Vähän yli viikko sitten tuli taas ikäviä uutisia Suomesta, kun tällä kertaa Orivedellä oli kouluammuntatapaus. Onneksi yritys epäonnistui. Mutta ei mennyt kuin joitakin päiviä, kun toiselta puolelta maapalloa, Kaliforniasta, kuului samantapaista ja ammunta tuotti traagisesti myös kuolonuhreja.

Miksi miehet sitten ampuvat? Kaikkein rehellisin vastaus on tietenkin, että en tiedä. Tätä kysymystä ovat asiantuntijat miettineet ja mietitään parhaillaan varmaan monen keittiönpöydän ääressä. Mutta lisään kuitenkin tähän soppaan yhden mausteen näkökulman muodossa.

Kauhajoella oppilaitoksessa tapahtuneen massamurhan  jälkeen kansainvälistä lehdistöä myöten esitettiin arvioita, että tapaus oli epäsuorasti seurausta kansanluonteesta - sisäänpäinkääntyneisyydestä ja puhumattomuudesta. Tai pitkistä talvista ja pimeydestä. Ja oli muitakin spekulaatiota. Nyt Independent lehti kysyy vastaavasti, mikä Amerikassa on vikana.

Yhtä hyvin voi esittää kysymyksen, mikä miehissä on vikana, sillä kaikki ammunnat ovat miesten tekemiä. Mutta en usko, että tämän tyyppiset kysymykset johtavat paljon muuhun kuin aivan yleisiin toteamuksiin jonkun ryhmän oletetusta olemuksesta.  Useimmissa miehissä ei ole mitään vikaan, kuten ei useimmissa suomalaisissa tai amerikkalaisissakaan.

Selitystä etsitään väärinpäin. Jos syy on siis suomalaisen kulttuurin puhumattomuudessa, kuinka se selittää amerikkalaiset ja hollantilaiset ammuntatapaukset? Ja vastaavia tragedioita on tapahtunut ympäri maailmaa. En ole pysynyt perässä, mutta jo mainittujen lisäksi ainakin Saksassa, Norjassa, Ranskassa, Israelissa, Kanadassa, Skotlannissa, Brasiliassa ja Ruotsissa. Mikä voi kaikkia yhdistää?

Teot kumpuavat katkeruudesta ja vihasta, mutta katkeruuden ja vhan syyt ovat moninaisia - uskoakseni näissäkin tapauksessa. Yhdessä tapauksessa tunteen on voinut aiheuttaa pettymys rakkaudessa, toisessa viranomaisten nöyryytys, kolmannessa elämän yleinen näköalattomuus, neljännessä ideologia, jne.

Mikä kaikkia yhdistää on toteuttamistapa. Teot ovat copycat-temppuja Columbinen tragedian jälkeisessä maailmassa. Internetin ja television kautta mallit ja ideat leviävät salamannopeasti. Teko tarjoaa tekijälle helvetillisen keinon saavuttaa se  Andy Warhollin 15 minuuttia julkisuudessa.

Sama katkeruus aiheutti aikaisemmin ehkä pahoinpitelyn nyrkeillä, tai teräasella, tai uhoamista moottorisahalla. Ehkä päädyttiin yhteen, katkeroituneen, kuolemaan. Mutta samanlaista tuhoa näillä keinoilla ei saanut.

Vihasta ja niiden syistä tuskin sinällään päästään kokonaan täysin eroon. Parasta tietenkin olisi, jos purkautuminen tapahtuisi psykologisin keinoin, ja tämän eteen on epäilemättä tehty töitä.  Mutta tärkeintä, että se tapahtuisi joka tapauksessa ilman ampuma-aseita. Teoilta pitäisi riistää maine ja julkisuus, joka niiden ylle automaattisesti lankeaa^*. Ehkä tämä ohjaisi hakemaan toisenlaisia purkautumismalleja.

Kaikesta huolimatta hyvää pääsiäistä kaikille.

*Independentin jutussa mainitaan, että lounasaikaan mennessä ampumauutinen oli jo hävinnyt BBC:n etusivulta. Ehkä tähän on jo siis tulossa muutos.  

Solidaarisuutta vai businestä?

Menneellä viikolla Suomen ja Iso-Britannian hallitukset piirsivät tulevan vuoden budjetin ääriviivoja. Aika mielenkiintoisesti maat valitsivat lähes täsmälleen päinvastaiset suunnat verotuksessa. Kataisen hallitus aikoo periä ”solidaarisuusveroa” yli 100 000 euroa ansaitsevilta, mutta Cameronin vastaava laski korkeimman veroasteen 50 prosentista 45:een yli 150 000 puntaa tienaavilta (ja laski toisaalta myös verovapaan ansion määrää).

Voi olla, että päätös heijastaa maiden välistä mentaliteettieroa. Toisaalta selitys voi piillä hallitusten välisissä voimasuhteissa. Molemmat ovat konservatiivijohtoisia, mutta demarit lienee  aika tiukka hallituskumppani, kun taas Cameronin Toryt vievät Liberaalidemokraattien vikistessä. En tiedä mistä lopulta on kyse.

Yhdistävänä tekijänä on luottoluokittajien pelko, mikä on edistystä ainakin menneeseen maailmaan verrattuna. Ennen puhuttiin aina mystisistä ja ruumiittomista markkinavoimista, ihan niin kuin ne olisivat todella jonkinlaisia fysikaalisia ihmisistä riippumattomia suureita. Nyt sentään tiedetään kenestä on kysymys. Löytyy jopa postiosoitekin.

Miksi sitten vastakkaiset linjat verotuksessa? Suomessa peruste on puhtaasti poliittinen, Britanniassa ainakin näennäisesti taloudellinen. Kataisen hallituksen tarkoituksena on jakaa kiristyvän taloudellisen tilanteen tuskaa sinne, missä olettaisi olevan varaa eniten. Suomesta tuskin löytyy kovin montaa tuhatta yli 100 000 tienaavaa, joten verokertymä ei liene kovin merkittävä.

Cameron ja valtiovarainministeri George Osborne perustelevat päätöstä sillä, että korkea veroaste ei hyödytä valtiota taloudellisesti eikä kansantaloutta muutenkaan. Argumentti on se, että huipputuloiset pystyvät kiertämään tuloveroja verosuunnittelulla. Jotkut ovat kehuskelleet, että maksavat pienempää veroa kuin siivoojansa. Epäselväksi jää se, miksi he lopettaisivat verokikkailun veron laskun jälkeen, jos se on ollut niin tuloksellista tähän asti.

Toinen brittihallituksen esittämä syy on ollut, että maan pitää olla ”avoin businekselle”. Hallitus pitää rasitteena, että Britanniassa on ollut G8-maiden korkein tuloveroaste. Mutta se mietityttää, valitsevatko nämä tulotaulukkojen kuninkaat asuinpaikkansa todellakin näin yksioikoisesti.

Yhdestä asiasta Cameronin hallitus ei voi enää pitää kiinni. Eräs sen iskulauseista leikkauksista puhuttaessa on ollut, että ”olemme kaikki tässä yhdessä” (we are all in this together). Suomessa tähän väitteeseen voi olla hiukan paremmat perusteet.  

Omalla kohdallani nämä muutokset eivät onneksi aiheuta päänvaivaa – ellei nyt aivan yllättäviä työtarjouksia tule. Tarjouksia otetaan toki vastaan

Öljyn kirous

Ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi tällä viikolla radiossa, että öljy on Venäjälle kuin kirous. Hinnan noustessa maalla menee hyvin, mutta lasku vie maan nopeasti suuriin ongelmiin.  Tuomioja viittasi siihen, kuinka yksipuolinen riippuvaisuus hyvätuottoisesta luonnonvarasta voi tuudittaa maan turvallisuuden tunteeseen ja jättää muun kehittämistyön toisarvoiseen sijaan.

 Näinhän se todella tuntuu olevan, jos ajattelee maita, joilla on suuria luonnonrikkauksia. Mitä tapahtuisi Lähi-idässä, jos öljy loppuisi tai sille keksittäisiin uskottava korvike? Tietääkseni siellä ei ole kovin monia muita kansainvälisesti kilpailukykyisiä aloja. Ja öljystä tulleet rikkaudet ovat jakautuneet kovin epätasaisesti. Joissakin Afrikan maissa kaivosten rikkauksista huolimatta yhteiskunnallinen ja yhteiskuntarakenteen kehitys on lapsen kengissä ympäristötuhojen kuitenkin jäädessä jälkeen.  Tunnetuimpana esimerkkinä Kongo, mutta samanlaisia tarinoita voisi löytyä myös Etelä-Amerikan maista.

Hiukan huolestuttavasti Lapista on joissakin puheenvuoroissa puhuttu Suomen Kongona.

Mutta ehkä eliitin vauhtisokeus ei päde kehittyneisiin maihin, joissa osataan olla kaukokatseisempia? En olisi niin varma. Britanniassa on pohdittu viime aikoina paljonkin, miten maa onnistuisi luomaan uusia teollisuusaloja ja vientituotteita. On valitettu sitä, että vientiteollisuutta on vähän ja hallitukselta puuttuu strategia uusien luomiseksi. The Guardianin mainio taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti, kuinka Pohjanmeren öljytulot sumensivat päättäjien vision toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Maa menetti otollisen tilaisuuden ja etulyöntiaseman, kun pahimmat kilpakumppanit Ranska, Italia, Saksa ja Japani olivat raunioina. Nyt ideat ja keinot ovat vähissä - ja öljystä saatavat tulot kroonisessa laskusuhdanteessa.

Onko ollut oikeastaan Suomen onni, että maasta ei ole löytynyt öljyä?  Metsät olivat aikanaan köyhän miehen öljy Suomessa, mutta nykyisin maa ei enää lepää pelkillä puujaloilla. Perusta on paljon laajempi.

Toki on poikkeuksiakin. Niitä, jotka välttävät öljyn kirouksen. Norja räikeimpänä esimerkkinä positiivisessa mielessä. 

Silti luonnonvarojen löytyminen maaperästä ei ole välttämättä siunauksellista yksittäisen maan kannalta, vaikka se sitä voikin olla maan eliitin kannalta. Ihmisten tietotaitoon ja henkiseen pääomaan nojautuva tuotteliaisuus lienee pitkällä tähtäimellä turvallisempaa ja varmempaa kuin mitkään maaperän rikkaudet.

Virtuaalinen isoveli

Vuosi 1984 on jo mennyt, mutta välillä tuntuu, että olemme kuitenkin menossa sitä kohti. Mahdollisuudet kerätä informaatiota ihmisistä ja valvoa heidän tekemisiään ovat jo niin kattavat, että George Orwellin kirjan 1984 kontrolliyhteiskunta näyttää todelliselta.Ero on tietenkin se, että nyt valvova isoveli ei ole valtio, vaan suuret kaupalliset yhtiöt. 

Internet-jätti Google, jonka hakupalvelinta lähes kaikki käyttävät, muutti hiljattain yksityisyydensuojaa koskevia periaatteitaan. Sikäli kun olen asian ymmärtänyt, nyt Google voi yhdistellä käyttäjiä koskevaa informaatiota yhtiön eri palveluiden käytöstä. Näitä on ainakin 60, ja sisältää mm. Googlen hakukoneen, YouTuben, Bloggerin ja Gmailin. Tilanne on edennyt jo niin pitkälle, että kokonaiskuvan hahmottaminen on maallikolle työlästä. Google pystyy lukemaan sähköposteja, tietää mitä internetistä haetaan, tuntee osoitteesi ja kuvaa asuntosi sekä pystyy jopa jäljittämään älypuhelinten käyttäjien liikkeitä. Tuore linjan muutos tarkoittaa, että nämä kaikki tiedot yhdistetään ja luodaan profiili käyttäjästä. Kerättyä informaatiota käytetään mainonnan kohdentamiseen.

Kohta Googlen kasvottomat tietorobotit saattavat tietää sinusta enemmän kuin kumppanisi.Olen nähnyt sellaisen esimerkin, että Gmailin käyttäjä kirjoittaa ystävälleen sähköpostiviestin ”Olen raskaana” ja alkaa pian tämän jälkeen saada mainontaa raskausajan oloasuista. Luultavasti joku nuuskija-robotti käy parhaillaan tätäkin kirjoitusta läpi ja lisää sen minusta tehtyyn profiiliin.

Toki Googlen tiedonkeruuta voi hankaloittaa käyttämällä kilpailevien firmojen palveluja. Siis vaikka Hotmailia Gmailin, Microsoftin Exploreria Googlen Chromen tai iPhonea Android-puhelinten sijaan.  Ja on kuulemma olemassa suojattuja internethakuja, jne. Itse poistin Googlen hakuhistoria, kuten ammattilaiset ovat neuvoneet. Mutta hankalaksi menee tavallisen käyttäjän kannalta. 

Olemme saapuneet tilanteeseen, jossa teknologian edistymisen johdosta yksityisyyden suojasta ei ole takeita. Tuskin muutkaan alan kaupalliset yritykset ovat viattomia aikeiltaan, jos Googlen pahan teoilta jotenkin välttyisimme. Monet meistä laittavat aika paljon tietoa itsestään esimerkiksi Facebookiin. Tällä hetkellä riskinä toistaiseksi on täsmämainonta, mutta joudumme luultavasti vielä tilanteeseen, jossa kaupallisesta profiloinnista tulee entistäkin röyhkeämpää ja tietojen hyödyntämisestä selvästi epäeettistä.

Voisiko haut jostain vakavasta sairaudesta päätyä vakuutusyhtiön käyttöön? Entä jos yksityiseksi tarkoitettu informaatiota käytetään kiristämiseen tai siitä tulee kauppatavaraa. Briteissä The Sun-lehti ja nyt lopetettu The News of the World hankkivat tietoja salakuuntelun avulla, jota ne sitten käyttivät levikin kasvattamiseen ja kiristivät informaatiota lisää asianomaisilta. Tai aletaanko netistä kerättyjä tietoja jossain vaiheessa kauppamaan työnantajille? Sähköposteja ja muita yhteistietoja kai myydään koko ajan. Ja sitten tietenkin tulee eteen se mahdollisuus, että tiedot joutuvat myös poliittisten päätöksentekijöiden käsiin. Toimeenpanovallalla olisi tällöin käytettävissään enemmän informaatiota omien tarkoitusperien ajamiseksi kuin koskaan aikaisemmin historiassa.

On pelottavaa, että tietoa kertyy yksin käsiin niin valtava määrä kuin nyt, oli se sitten kuka tahansa. Se, että saan mahdollisesti itseäni kiinnostavia kirjasuosituksia vaikkapa Amazonissa, ei ole sen arvoista.

Odottelen, milloin tulee ensimmäiset ylilyönnit. Ja milloin näemme kahden valtakeskuksen, virtuaalimaailman suuryhtiöiden ja poliittisten päätöksentekijöiden, ottavan yhteen oikein tosissaan? Tulemme varmasti näkemään ennen pitkää mittelöitä vähintään raastuvassa, kuten EU:n ja Microsoftin välillä muutama vuosi sitten. Ehkä tämä on ainoa tapa välttää vuosi 1984. 

Newcastlen tauti

Voi mikä huolen viikko.

Lehdessä kerrottiin, että Newcastlen tautia aiheuttavaa virusta on löytynyt Imatralta.

Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mukaan Newcastlen taudin oireina ilmenee mm. alakuloisuutta, pään ja heltan turvotusta (!), juomista ja kyyhöttämistä. Kuulostaa tutulta.

Vähän helpotti kun muistin, että en oikeastaan asu Newcastelissa vaan Gateshedissä. Välissä on sentään leveä joki. Mutta sitten tajusin, että jos se kamala Newcastelin tautia aiheuttava virus kulkeutuu Imatralle asti, niin kyllä se varmaan yhden joenkin yli pääsee.  

Ja huolestuin ihan tosissaan, kun paljastui, että kuolleisuus voi nuorilla nousta jopa 80-90%. Oh, man.

Eviran mukaan tautia on lakisääteisesti vastustettava. Ihan niin kuin sitä ei muutenkin haluaisi karttaa!

Olen onnistunut neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä välttämään Salla-taudin, vaikka pahoja epäilyksiä on ollut välillä. Onko siis Newcastlen tauti nyt kohtalonani?

Huojennuin taas kun ajattelin tätä tarkemmin. Siis neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä. En ole enää nuori. Olen turvassa. Yes!

Lopulta selvisi, että virus olikin löydetty puluilta, joilta se voi levitä muille linnuille ja siipikarjaan. Uutinen olikin siis osoitus kaupungin ilmeisesti korkeatasoisesta eläinlääketieteen tutkimuksesta ja siitä, että ainakin virukset ovat todellisia kosmopoliitteja.

Ei muuta kuin hyvää vointia kaikille puluille ja muille siivekkäille. Katsotaan, mistä maailmanlopun ennustuksista saamme lukea ensi viikolla.  

Siellä missä miehiä tehdään

Olen lukemassa Panu Rajalan muhkeaa kirjaa Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. Kyseessä on aikamoinen järkäle, yhteensä 992 sivua. Kirja etenee kuitenkin mukavasti eteenpäin, vaikka siinä käydään läpi lähes kaikki Waltarin teokset runoteoista romaaneihin ja teatterisovituksista elokuvakäsikirjoituksiin.

Waltari oli toden totta tuottelias kirjailija. Muutama esimerkki:

• Waltari kirjoitti kymmenessä vuodessa (1932-1942) 572 kirja-arvostelua ja 31 teatteriarvostelua Maaseudun tulevaisuuteen;
• Sinuhen kirjoittamisen aikoihin hän tuotti keskimääriin 15 liuskaa päivässä ja parhaana päivänä peräti 27;
•  ilmeisesti tuotteliaimpana vuotenaan 1942 hän julkaisi viisi erityyppistä kirjaa, lyhensi aikaisemmin kirjoittamansa Helsinki-trilogian yksiin kansiin sekä kirjoitti radiokuunnelman, 13 kirja-arvostelua ja viikoittain artikkeleita sotapalveluksena Tiedotuslaitoksen tarpeisiin muutamien muiden juttujen ohella.

Hengästyttävää! Mutta Waltari joutuikin hetkellisesti hoitoon samaan paikkaan, missä jo majaili vanhempi mestari F. E. Sillanpää.

Waltari oli tietysti mm. Olavi Paavolaisen kanssa myös Tulenkantajat-ryhmän jäsen, joka pyrki avaamaan ovia Eurooppaan Suomesta. Heidän kantapaikakseen muodostui Pariisi, jossa he viettävät aikaa vuosi toisensa perään 1920-luvulla. 

Sitä en tiennyt, että Tulenkantajat ihailivat myös kollektiivisuutta. Waltari ja Paavolainen huumaantuivat Euroopan metropoleista Valtateiden runoissa minulle yllättävällä tavalla: oli sulauduttava johonkin suurempaan kollektiiviin ja oltava osa ”modernia eteenpäin jyskyttävää yhteisöä”, kuten Rajala asian ilmaisee.

Nämä kaksi herraa kirjoittivat 1930-luvulla erittäin myönteiset armeijakuvaukset. Nähtävästi he kokivat sotaväen miehiseen osastoon sulautumisessa sellaisia onnenhetkiä, joita olivat etsineet Tulenkantajissa edellisellä vuosikymmenellä. Waltarin kirja Siellä missä miehiä tehdään oli myös vastakirja muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmille, joka kuvasi sotaväessä tapahtuvaa simputusta ja alistamista.

Tätä lukiessani muistui mieleeni taas kerran tämän vuoden poliittiset tapahtumat. Näin silmieni edessä kahden johtavan poliitikon Niinistön ja Lipposen todistelevan, kuinka siunauksellista suomalaiselle miehelle on käydä armeija ja kohdata poikia eri kansankerroksista tässä yhteisessä kokemuksessa.  Molemmat suorastaan myhäilivät tätä kertoessaan. Paljastavaa.

Uskon, että tietynlainen kollektivismi ei jäänyt ainoastaan Tulenkantajien-haaveksi, vaan on ollut vuosikymmenet osa suomalaista todellisuutta, sekä pakkona ja että haluna olla osa yhtenäiskulttuuria. Viimeisten vuosikymmenien aikana tämä yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ja siitä on nähtävissä jonkun verran kasvukipuja.

Suomikaan ei elää enää kekkosslovakiassa. Ja omalta kohdaltani ihmettelen, miksi juuri suomalaisen miehen pitäisi välttämättä osallistua vajaan vuoden mittaiseen kollektiiviseen riittiin, sillä sitähän armeijan käyminen on. Jos miehen, niin miksi ei sitten naisen? Eva Biaudet alitti riman tätä kysyttäessä. Tasa-arvoministerin ainoa vastaus oli, että tämä on ollut hyvä käytäntö. Naiset voivat kuitenkin halutessaan mennä sotaväkeen.

Pahinta on, jos asevelvollisuutta perustellaan sillä, että on niin hienoa joutua yhteiseen tupaan maatalon ja professorin poikien kanssa. Jos asevelvollisuudelle on tarvetta, niin perustelun on lähdettävä puolustusdoktriinista käsin. Mielestäni suomenkin olisi kuitenkin aika lähes kaikkien muiden länsieurooppalaisten maiden tapaan siirtyä vapaaehtoisuuden suuntaan sekä miesten että naisten kohdalla - tavallaan avata taas ovia Eurooppaan mutta individualistisella eikä kollektiivisella eetoksella. 


Ne siis menevät jotka haluavat. Ja ne, jotka menevät, voisivat saada taloudellista tai muuta korvausta palveluksestaan. Tämä käytäntö olisi yksilöä kunnioittavaa ja uskoakseni pitkällä tähtäimellä parasta myös puolustuksen kannalta. Ja eiköhän niitä doktriinejakin voida ajatella uudesta vinkkelistä maailman kovasti muuttuessa ympärillä.  

Persun pahin painajainen

Moni varmaan ajattelee kaupungissa asuvaa lattea lipittävää metroseksuaalia, mahdollisesti homoseksuaalia, joka suvaitsee kaikenlaista ja äänestää vihreitä. Pekka Haavistoa? Ehei. Persun pahin painajainen on Paavo Väyrynen.  

Siinä missä persut yrittävät pitää joukon kasassa ja koota ajatuksiaan, keksiä sopivia ylilyöntejä, Väyrynen kiertää ympäri maata ja napsii persuille lipsahtaneita ääniä. Kaiken kukkuraksi hallitus tarjoaa riihikuivaa poliittista sytykettä keskustaväen käyttöön: kuntien ennen näkemätön uuskeskitys. Persujen on kalasteltava samoilla vesillä. Mutta kun he hapuilevat, Paavolla on aina koherentti vastaus kaikkein kiperimpäänkin kysymykseen.

Paavo Väyrynen kertoi nuortuneensa presidentin vaalikampanjassaan. Ja mitä enemmän Paavo nuortuu, sitä alemmaksi persujen kannatuslukemat valuvat.  Jos he eivät pidä varaansa jytkystä jää jäljelle vain kuoret, ja palataan SMP:n tyypillisille kannatusluvuille.

Ounastelin presidentin vaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen, että tuskin Paavo lyö hanskoja tiskiin noin pienestä vastoinkäymisestä. Eikä tämä alkiolaisen aatteen inkarnaatio petä. Paavo pyrkii puolueen puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että hänellä on kohta myös käytettävissään Kepun hyvin rasvattu ja kaikki maakunnat kattava puoluekoneisto. Ei sillä, että Paavo sitä välttämättä tarvitsi.  Mutta voi se auttaakin. Olemme todistamassa super-Paavon ensimmäistä askelta pääministeriprojektissa.

Kepu olisi hullu, jos se jättää käyttämättä Paavon jalomielisen tarjouksen ryhtyä toistamiseen puolueen puheenjohtajaksi. Kyllähän hän herättää paljon vastustusta, mutta viime vaalien tappion jälkeen ei ole ketään toista, joka voisi kerätä kadonneet lampaat kasaan. Ja monessa maakunnassa hän taitaa olla, jos ei nyt ihan vapahtaja, niin jonkinlainen pelastaja kuitenkin.  Kiviniemen olisi parasta loikata Kokoomukseen, josta löytäisi helpommin samanhenkistä seuraa.

Omasta puolestani nostan maljan Paavolle. Hän on tarjonnut poliittista viihdettä alakoulun ensimmäisistä luokista lähtien. Eikä loppua näy. Onneksi.

Jälkipyykkiä

Vaalit menivät aika lailla odotusten mukaan. Omalta kannaltani jopa niin pitkälle, että jännitän saanko kirjapalkinnon Helsingin Sanomien ja Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä-blogin veikkauksessa. Ennakoin tulokseksi 62.8 ja 37.2 eli 0.2 prosenttiyksikköä meni vikaan. Viidelle parhaalle oli tällainen palkinto luvassa.

Mutta se siitä. Maa siirtyy nyt vahvaan Kokoomus-valtaan, kun sekä pääministeriys että presidenttiys ovat puolueen käsissä. Tämmöistä ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Voidaan kysyä, ovatko vahvat punamulta-vallan ajat ohitse, koska sekä Keskusta että SDP ovat olleet laskusuunnassa jo jonkun aikaa (ellei Väyrysen suhteellista onnistumista lasketa). Kokoomushan oli pitkään kokonaan syrjässä päätöksenteosta. Ensimmäinen sotien jälkeinen kokoomuslainen pääministeri oli Holkeri vasta 1987 ja nyt sitten Katainen. Ja viimeinen tämän puolueen presidentti oli Paasikivi vuonna 1956.

Niinistön linjasta olisi helpompi esittää arviota, jos presidentti olisi talouspoliittinen päätöksentekijä. Eurooppa-myönteinen hän tietysti on. Mielenkiintoista nähdä, onko tuleva presidentti vähemmän aktiivinen kuin Halonen globaaleissa ja kehitysyhteistyökysymyksissä. Tai tuleeko joitakin ihan uusia painotuksia.

Näistä vaaleista on yritetty viritellä amerikkalaistyyppistä jakoa konservatiiviseen ja liberaaliseen Suomeen. Itsekin näen jossain määrin merkkejä tästä puoluekenttää sekottavasta suuntauksesta, kun ajattelemme tiettyjä avoimuus- ja suvaitsevaisuuskysymyksiä ja kun vasemmisto-oikeisto –akseli on menettämässä merkitystään. Mutta siitä ei ollut toisen kierroksen vaalissa kysymys. Niinistöä voi luonnehtia vähintään maltilliseksi konservatiiviksi tai jopa sosiaaliliberaaliksi. (Talouskysymykset ovat tietysti asia erikseen.) 

Ja sanotaan vielä ihan suoraan, että tuskin homous vaaleja ratkaisi, vaikka joillekin se on epäilemättä ollut kynnyskysymys. En nimittäin usko, että Väyrynen olisi pärjännyt Haavistoa paremmin, vaikka ei olekaan homoseksuaali. Niinistö vain oli niin suosittu ja on sitä ollut jo ainakin kuuden vuoden ajan. 

Täkäläinen lehdistö ei ole noteerannut asiaa mitenkään merkittävästi, mutta pikku-uutinen löytyy. Vielä lauantaina hehkutettiin kuvan kanssa. Nyt The Guardianissa tyydytään toteamaan, että ”Finns reject gay candidate for presidency”.  Media kai toivoisi radikaalimpia uudistuksia tai skandaaleja. Helsingin seudun kolarisuma viime viikonlopulta löysi tiensä jopa BBC:n uutisiin.

Jäädään seuraamaan miten varsinaissuomalainen ”fundeeraus” toimii kansainvälisillä areenoilla. 

Win-win –vaalit

Päätin ottaa varaslähdön vaalianalysoinnissa ja tarjota yhden jo nyt – esianalyysin.

Vuoden 2012 presidentinvaalien toinen kierros näyttää olevan win-win –tilanne. Todennäköisin tulos on, että kaikki voittavat: Niinistö, Haavisto ja Suomi.  Asetelman ainoa mahdollinen häviäjä on toki Niinistö, mutta skenaario on epätodennäköinen.  

Haavistolla ei ole ollut oikeastaan kuin voitettavaa päästyään toiselle kierrokselle, koska pääsy itsessään jo oli niin suuri voitto. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että Haaviston meno toiselle kierrokselle lähetti maailmalle positiivisen viestin eli kuvan ennakkoluulottomasta ja suvaitsevaisesta Suomesta. Vielä Halosta valittaessa herätti hänen Setan puheenjohtajuus runsaasti keskustelua, kuten presidentti itse totesi.

Eikä asiaa muutu, vaikka Haavisto häviäisikin.

Heikko lenkki tässä argumentissa tosin on se, että tietääkseni Ruotsin ja Viron ohella vaaleja ei ole huomioitu oikeastaan juuri lainkaan ulkomailla. Toisin oli eduskuntavaalien jälkeen, joka sai valtavasti huomiota valtamedioita myöten. Ulkomaisesta näkökulmasta voittajaksi selvisi ”äärioikeistolainen, siirtolaisvastainen ja euroskeptinen” puolue. Oli tämä totta tai ei, näin se useimmiten nähtiin.  Toivoa kuitenkin sopii, että presidentinvaaleista levitetään uudenlaista viestiä. (Lisäys lauantaina 4.2: täytyykin heti korjata, että tänään oli sitten uutisointia. Esim. The Guardian kirjoittaa, "Gay and Green presidential contender battles to break the mould in Finland").

Vaalitulosta voisi ennakoivasti analysoida sanomalla, että Niinistön voitto näyttää lähes varmalta. Eikä se ole edes välttämättä kovin suuri katastrofi haavistolaisen kannalta, sen verran samanmielisiä nämä kaksi gentlemannia tv-tenttien perusteella ovat.  Vaikka Niinistö onkin ehkä enemmän kovan realismin talousmies kuin Haavisto, joka puolestaan omaa herkemmän sosiaalisen omantunnon, useimmissa kysymyksissä erot ovat painotuksellisia. Joskus tuntuu, että herrat voisivat edustaa saman puolueen oikeaa ja vasenta siipeä.

Normitulos Haavistolle näyttää olevan jossain 35 % tuntumassa. Jos hän saa 40 % tai enemmän, kyseessä on riemuvoitto. Yli 50 % vaatisi jo aivan seismistä muutosta, mihin kovinkaan moni ei taida tosissaan usko.  Jääminen 30 %:iin kielisi ikävästi vastareaktiosta, mutta tulos on yhtä lailla epätodennäköinen.

Saa nähdä miten käy sunnuntaina. Päivitän tuloksen yllä olevan analyysin valossa, kun se tiedetään.

Kapitalismi teho-osastolla

Täytyy ottaa etäisyyttä vaalikeskusteluihin ja siirtyä hetkeksi isompiin sfääreihin.

Kapitalismi teho-osastolla? Siltä ainakin näyttää, jos katsoo parin viime viikon aikana putkahtaneita uutisia. 

Listataanpa muutamia:

      - Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki (World Bank) ja Maailman kauppajärjestö (WTO) varoittavat työttömyydestä ja sosiaalisista riskeistä

      - Konservatiivinen Iso-Britannian pääministeri David Cameron peräänkuuluttaa ”vastuuntuntoista kapitalismia”

       - Kansainvälisten sijoittajien mielestä kapitalismi on ajautunut kriisiin, selviää uutistoimisto Bloombergin tekemästä kyselystä. Sijoittajat varoittavat tuloerojen kasvusta, ennustavat mellakoita tai muita levottomuuksia

      - New Labourin arkkitehti Peter Mandelson (tuli tunnetuksi mm. sanonnasta ”intensely relaxed about people getting filthy rich”) on tullut katumapäälle ja tuntee pistoa sydämessään taloudellisesta epätasa-arvoisuudesta

       - Ja sokerina pohjalla, lamavuosien leikkauslinjan ylipappi Kokoomuksen Iiro Viinanen esittää, että nykykapitalismi tarvitsee suitsia (yhteisessä kirjassaan ärhäkkään ex-vasemmistovaikuttaja Esko Seppäsen kanssa)

Davosissakin on ollut kuulemma synkät tunnelmat.

Toisaalta tekisi mieli käyttää englantilaista ilmaisua ja sanoa, että hössötys taitaa olla pelkkää ”kuumaa ilmaa.” Yllä olevat järjestöt ovat juuri niitä, joita on vuosikymmeniä syytetty eri maiden kyykyttämisestä uusliberalistisilla vaatimuksillaan. Cameron on sama mies, joka puolustaa henkeen ja vereen Lontoon Cityn sijoittajia ja vastustaa kansainvälistä ”Robin Hood” -valuutansiirtoveroa. Tuskin sijoittajatkaan muuttavat käyttäytymistään ihan noin vain.  Ja mahtaakohan lääkkeet löytyä noilta kapitalistisen politiikan veteraaneiltakaan.

Ei sillä, etteikö kyse olisi todellisista ongelmista. Ehdotukset vaihtoehdoksi vain loistavat poissaolollaan. Occupy-liike kyllä vastustaa pankkiireja ja heidän kovia bonuksiaan. Vaikeampaa on tietää, minkä puolesta he ovat.  Perinteisellä vasemmistolla ei ole hajuakaan, mitä tehdä. Enkä usko globalisaatiokritiikkiinkään, koska se johtaa todennäköisesti protektionismiin ja siirtää ongelmat kansallisiin mittasuhteisiin, mikä puolestaan kasvattaa epäluuloja yleismaailmallisesti.   

Ongelmat saattavat olla silti kärjistymään päin. Pitkän linjan marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm pohdiskeli BBC:n Newsnight ohjelmassa, mitä siirtyminen jälkiteolliseen maailmaan tarkoittaa. (Hobsbawmia ei voi muuten syyttää ainakaan takinkääntämisestä, sillä hän liittyi Britannian kommunistiseen puolueeseen 1930-luvulla eikä ole sen koomin luovuttanut jäsenkirjaansa. Mies on nyt 94 vuotta). Hobsbawmin mukaan maanviljelys työllisti aikanaan 80% väestöstä, mutta nyt pari prosenttia pystyy periaatteessa ruokkimaan koko maailman.  Työvoiman tarve voi vähentyä (ja monilla alueilla pitkälle kai jo onkin) samalla tavalla perinteisessä teollisessa tuotannossa. Mitä tapahtuu silloin sille ryhmälle ja erityisesti miehille, jotka ovat olleet suorittavassa tuotannossa?

Marxilainen sanoisi varmaan, että kyseessä on uusi ristiriita tuotantosuhteissa. Tavaroita tuotetaan entistä enemmän, mutta työttömyys kasvaa automaation ja tehokkuuden kasvaessa.  Ainahan voi ajatella, että syntyy uusia “sisällöntuotannon” aloja. Mutta on vähän vaikea uskoa, että kaikista tulisi pelintuottajia ja muita ”softan” suunnittelijoita maksua vastaan. Etenkin kun kaikki mahdollinen sisältö halutaan ilmaiseksi. Ja toisaalta, tämä ala jos joku pyrkii monopolisoitumaan Microsoftin, Applen ja kumppaneiden hallitessa suvereenisti markkinoita.

Päädytään tilanteeseen, jota slovenilainen filosofi Slavoj Zizek kuvaa seuraavasti: ”what should be a blessing – less hard labour needed – becomes a curse. Or to put it differently, the chance to be exploited in a long-term, job is now experienced as a privilege.” Ja joudutaan vieläkin kipeämmän kysymyksen ääreen. Jaettavaa on entistä enemmän, mutta jakajia suhteessa entistä vähemmän. Mistä löytyvät pitkän linjan visionäärit, jotka keksivät uudet pelisäännöt?

Onko Haavisto 2010-luvun Ahtisaari?

Vaalien tulos on rohkea ja uudenlainen veto suomalaisilta.  Onko kyse uudesta ilmiöstä?

Viime eduskuntavaalit nostivat kulmakarvoja monin paikoin. Kevään vaalit olivat repivät ja negatiivisesti latautuneet. Suurimmat vaalivoitot tulivat vastustamisella, ja osittain tavoin, joissa ei välttämättä ole ylpeilemistä. Hyvä silti, että protesti pääsi purkautumaan äänestämisen muodossa.

Soini arvioi, että Haaviston kannatus näissä vaaleissa lähti nousuun vierailusta häntä(kin) solvanneen Teuvo Hakkaraisen sahalle. Soinin analyysissä on totuuden siemen, mutta se on silti yksinkertaistava.   

Oma arvioni on se, että nyt maa halusi sovittelevaa tekijää repivän sijaan. Tietolähteeni kertovat, että Haavisto oli suosittu jopa eläkeikäisten keskuudessa.   Sovittelijalle tuntuu olevan tilausta.

Pekka Haavistossa kiteytyi sovittelija. Hän onnistui hyvin tv-esiintymisissä. Kiinnitin huomiota siihen, että Haavisto oli toisinaan lähes samaa mieltä Lipposen kanssa, mutta esitti asiat sulavammin – ja vähemmän vastustusta herättävästi.

Ulkosuomalaisesta näkökulmasta asiaa arvioidessa uskon, että tulos lähettää positiivisen signaalin suomalaisten ennakkoluulottomuudesta. Kun ajattelee eduskuntavaalien suurinta voittajaa ja presidentinvaalien suurinta yllättäjää, ehdokkaiden arvomaailmoissa on aika suuri ero.  Ilmassa on anti-jytkyä.

Merkittävää on se, että nyt asettuvat liberaali ja konservatiivi vastakkain toisella kierroksella, vaikka ei Niinistökään ole sieltä kaikkein konservatiivisimmasta päästä, kun arvoja ajatellaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut linjavalinta EU-myönteisen ja EU-skeptisen välillä. Tämä linja hylättiin.

Toisella kierroksella ei ole nyt lainkaan opposition edustajaa, mutta Väyrystä tulos tuskin lannistaa. Voi olla, että päinvastoin. Hän puhalsi tuulta uudestaan Keskustan purjeiden alle. Väyrynen todennäköisesi pyrkii taas Keskustan puheenjohtajaksi ja haaveilee pääministerin paikasta ensi vaalien jälkeen.

Ulkopolitiikassa on vaikea sanoa, mitä eroa Niinistön ja Haaviston välillä tulee olemaan. Ehkä Haavisto hakee Suomelle globaalimpia roolia ja Niinistö painottaa perinteisempiä kansallisia kysymyksiä ja puolustusta. EU-politiikasta tuskin löytyy suuria eroja.

Niinistö on tietenkin suursuosikki nyt presidentiksi. Mutta kaksi viikkoa on pitkä aika. Yllätyksiä voi tapahtua. 

Onko Haavisto 2010-luvun Ahtisaari?

Hajoaako Britannia (taas) ?

Kun Suomessa on keskitytty valitsemaan presidenttiä, Iso-Britanniaa on askarruttanut aivan toisenlainen ongelma. Skotlanti on nimittäin aikeissa järjestää kansanäänestyksen maan itsenäisyydestä.

Suomessa ja monissa muissa Manner-Euroopan maissa ei aina osata erottaa Brittein saarten eri kansakuntia toisistaan. Englantia käytetään usein yleisilmaisuna kaikille saarivaltakunnan asukkaille. Big mistake. Todellisuudessa skotlantilaisen kutsuminen englantilaiseksi vastaa pitkälti tilannetta, jossa unohtaa sen pienen eron, että suomalaiset eivät olekaan ruotsalaisia. Maassa on hyvin selkeä kansallinen identiteetti.

Skotlannilla on ollut myös vuodesta 1998 lähtien oma parlamentti ja ”ensimmäinen ministeri”. Maa voi päättää itsenäisesti mm. koulutuspolitiikasta ja terveydenhuollosta. Skotlanti onkin himpun verran lähempänä pohjoismaisia hyvinvointivaltioita kuin heidän eteläinen naapurinsa.

Kun Englannissa maksetaan lähes 9000 punnan lukukausimaksuja, yliopisto-opiskelu on ilmaista skotlantilaisille. Tilanne vanhustenhuollossa ja lääkekorvauksissa on samankaltainen.  Mielenkiintoinen yksittäistapaus on Englannin puolella oleva rajakaupunki Berwick-upon-Tweed, jossa harkitaan ihan tosissaan kaupungin siirtämistä toiseen maahan.

Lontoon ja Edinburghin välille on syntynyt kiista tarvitseeko Skotlanti Westministerin siunauksen kansanäänestykselle ja erityisesti sen ajankohdalle. David Cameronin mukaan sitova äänestys olisi pidettävä vuoden 2013 aikana. Skotlannin ”ensimmäinen ministeri” Alex Salmond on suunnitellut kuitenkin sen pitämistä vuonna 2014 Bannockburnin taistelun 700-vuotispäivänä, jossa kuinkas ollakaan Skotlanti saavutti historiallisen voiton englantilaisista.

Vallanpitäjät Lontoossa ovat ymmärrettävissä kauhuissaan ajatuksesta, että maa hajoaisi. Kyseessä on vakavin perustuslaillinen kriisi sitten vuoden 1921, jolloin 26 irlantilaista kreivikuntaa erosi brittiläisestä imperiumista.   

Argumentit puoleen ja toiseen ovat toistaiseksi olleet kuitenkin häilyviä.

Yhtenäisen Britannian puolustajat pelottelevat, että Skotlanti on liian pieni pärjätäkseen omillaan. Erikoinen väite, kun muistaa, että on olemassa muitakin noin viisimiljoonaisia aika hyvin toimeentulevia kansakuntia. Miksi skotit olisivat sen tumpelompia kun norjalaiset tai suomalaiset?

Unionin puolustajat väittävät, että Englanti tukee Skotlannin anteliaampaa hyvinvointivaltiota verovaroin. Skotlantilaiset huomauttavat, että itse asiassa he ovat nettomaksajia, kun Skotlannin aluevesiltä pumpattavat kaasu- ja öljyvarannot otetaan huomioon, joiden tulot menevät tällä hetkellä Edinburghin ohi Lontooseen. Asia on johtanut mielenkiintoiseen nokitteluun. Cameron todistelee, että Skotlannille kuuluu väkiluvun mukaan 8% näistä rikkauksista, ja pankkien kansallistamisista aiheutuneet merkittävät velkavastuut. Salmond toteaa, että edellinen luku on alueellisti ajatellen 90%, mutta he voivat kyllä ottaa kontolleen sen 8% valtakunnan velkataakasta.

Kiistassa on kysymys ennen kaikkea vallasta. Vallanpitäjät eivät sitä halua menettää kutistumalla. Ja ajatella, jos itsenäinen Skotlanti löytää kumppaneita pohjolasta ja menee lisäksi vasemmalta Englannin ohi suoraan EU:n ”ytimeen” ja jopa Euroon asti.

Skotlantilaisille tuntuu tällä hetkellä merkitsevän eniten se, että he saavat itse päättää itsenäisyydestä. Vaikka tulos olisikin kielteinen. Kannatus kun on toistaiseksi vain jossain 30-40 prosentin välimaastossa. 

Valintaopas - vaalit 2012

Tänään alkaa ennakkoäänestys presidentin vaaleissa. Omalla paikkakunnallani totuuden hetki, siis ainoa mahdollisuus äänestää, koittaa ensi lauantaina. On aika ottaa kantaa.

Valtauudistusten jälkeen presidentille jää kaksi olennaista roolia: arvojohtajuus sekä ulkopolitiikan johtaminen yhdessä hallituksen kanssa. Nämä seikat mielessä pitäen presidenttipeliä on käytävä arvoin ja argumentein. Omasta näkökulmastani tilanne näyttää seuraavanlaiselta.

Arvot. Olen arvoliberaali, jonka voisi määritellä vaikka kannaksi, että on parempi keskittyä oman elämän hallintaan sen sijaan, että tuhlaisi energiaa toisten tekemisten ja olemusten tarkkailuun ja kritisoimiseen. Kenellä olisi oikeus määrittää, miten tulee elää ja ajatella tai mikä on se oikea, perus tai todellinen? (Selvennykseksi: laillisuus- ja toimeenpanokysymykset ovat yleisesti ottaen asia erikseen).

Kyse ei ole mistään tietystä asiasta tai politiikasta, vaan yleisestä ilmapiiristä. Uskon, että maa, jossa on riittävästi henkistä liikkumavaraa, on kaikille miellyttävämpi asua kuin tiukkapipola. Myös tiukkapipoille, koska toisten päähine voi kiristää ihan eri kohdasta. Sellaiseen paikkaan joka tapauksessa itse haluaisin palata, jos tai kun joskus palaan.

Argumentit.  Suomi tarvitsee avointa ilmapiiriä oman edun nimissä.  Itseriittoisuus on ominaisuus, johon isoissa maissa törmää kyllästymiseen asti. Pienillä mailla siihen tuskin on varaa.

Vaihto ja kierto ovat lähes itseisarvoisen tärkeitä, jos haluamme hyvinvointia. Tieteen, politiikan, taiteen ja teollistumisen historiat uskoakseni kertovat tästä. Suomea ei rakennettu, politikoitu, maalattu ja ajateltu vain suomalaisin voimin ja ajatuksin. Ideoiden ja ihmisten vaihtoa ja kiertoa ei synny sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä.

Ulkopolitiikassa on näillä perustein suuntauduttava ulospäin. EU:n perusajatus ideoiden, ihmisten ja tavaroiden vapaasta liikkuvuudesta on oikea ja siihen kannattaa sitoutua, vaikka kaikissa tämän instituution toimissa ei aina järkeä olisikaan. Toisaalta, Suomen kaltaiselle pienelle syrjäisesti sijoittuneelle maalle, ilman Norjan öljyä tai Sveitsin pankkisalaisuutta, olisi joka tapauksessa epäviisasta pyrkiä eristäytymään kansainvälisestä yhteistyöstä.  Joissakin asioissa voi olla myös järkevää kurkottaa alueellisesti tai institutionaalisesti Eurooppaa pidemmälle, vaikka ihan joka hankkeeseen ei lähtisikään mukaan.

Maa tarvitsee presidentin, joka kykenee luomaan suvaitsevaisen ja vastaanottavaisen ilmapiirin ja joka katsoo ulospäin. Presidentillä olisi oltava riittävästi sosiaalisia taitoja ja arvovaltaa suoriutua tehtävästä.

Kuka ehdokkaista täyttää parhaiten nämä kriteerit?

Kolme nimeä tulee mieleen. Eva Biaudet, Pekka Haavisto ja Paavo Lipponen. Minkä tahansa voisi periaatteessa valita.

Ehkä Biaudet on toistaiseksi kuitenkin hiukan kevyemmän sarjan ottelija. Ja tunnetasolla on vaikeaa samastua ruotsalaiseen kielipuolueeseen. Vinkkinä ärkoopeeläisille, että heidän kannattaisi harkita profiloitumista yleisliberaaliksi puolueeksi ihan oikeasti. Poliittisten ilmavirtojen taas joskus muuttuessa he saattaisivat jossain vaiheessa yltää kymmenen prosentin kannatukseen normaalin neljän sijaan.

Lipponen edustaa tavallaan suomalaista miestä hyvässä ja pahassa.  Hän ei lähde kosiskelemaan kannatusta millään helppoheikkimäisillä tempuilla, vaan pysyy jämptisti omana itsenään. Maanantain Ylen tentissä linja oli selkeä. Hän puolusti johdonmukaisesti demokratiaa, ihmisoikeuksia ja kansainvälistä yhteistyötä. Kokemusta ja tietoakin on roppakaupalla. Ja arvovaltaa myös. Mutta olisiko yksinkertaisesti niin, että Lipponen on jo vähän liian yrmy? 

Haavisto on arvoiltaan hyvin lähellä Lipposta. Hän antaa itsestään kuvan miellyttävänä ja sosiaalisena henkilönä, jonka kokemuksen huomioiden voisi hyvin nähdä neuvottelemassa kansainvälisillä areenoilla Suomen puolesta. Olisiko nyt aika äänestää hiukan nuorempaa ja joviaalimpaa tyyppiä?

Pari päivää aikaa miettiä. Jätän lopullisen valinnan näiden kahden välillä äänestyskoppiin lauantaina. Vielä voi vaikuttaa. 

Roly-poly lumessa

Back in England … ja David Cameron aamutelevisiossa.  Matka päättyi. Ja aika päättää pienimuotoinen matkareportaasi, vaikka nyt ei ollakaan kirjoittamassa mitään Jörn Donnerin Berliini-raporttia.

Salla tarjosi sitä mitä se parhaiten osaa: hankea, hämärää ja hiljaisuutta. Vaikka minulle asiassa ei ole periaatteessa mitään outoa, sinisessä kaamoksessa ja lumiutuisessa maisemassa on silti jotain maagista.

Olen kuullut puhetta, että Sallan aika matkailukeskuksena tulee vielä, kunhan se kasvaa maltilla. Kolme hoota tulevat vielä olemaan myyntivaltteja. Ja sitä kai viestii myös markkinointislogan ”Salla in the middle of nowhere”.

Matka meni periaatteella ”kaikki irti Lapin lomasta”. Joka päivä saunassa, päivittäin suksilla tavalla tai toisella, ja mikä pahinta, puolen tusinaa kertaa uimassa lumessa. Nämä ovat turistiuden suureita, ja mittari näyttää pelottavan korkeaa lukemaa.

Lumessa pulikonnin osalta suvun nuorimmainen kehitti uuden lajityypin: ”roly-poly lumessa”. Tämä uudissuomen sana viittaa lasten harjoittamaan sivuttain kieriskelyyn rinnettä alas, mutta tässä tapauksessa lumessa saunan jälkeen. Adrenaliinia nostaa ja kiire tulee takaisin saunaan, mutta hauskaa on.

Lentomatkalla ajattelin kuinka lentäminen vastaa monelta osin entisaikojen massojen bussimatkailua. Rovaniemi-Newcastlen lentoon kolmine vaihtoineen meni saman verran kuin bussilla Jyväskylään. Ja hintojen laskettua ja hinnoitteluperiaatteiden muututtua matkustajien käyttäytymiset muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Kun pääsimme lentokorkeuteen sekä vieressäni istunut naisihminen että edessäni ollut perheenisä kaivoivat eväspussistaan kotona tehdyt ruisleivät ja alkoivat mutustella niitä tyytyväisinä. Eikä asiassa ollut mitään ihmeellistä. 

Nyt on aika vakavoitua ja palata arkeen monellakin tasolla. Ulkosuomalaisen blogin kohdalla se merkitsee presidentin vaaleja, joiden ennakkoäänestys alkaa jo ensi viikolla. Siitä blogi odotettavissa lähipäivinä.

Lapin kultaa

Pettyneille tiedoksi, että kyse ei ole Lapin Kullasta, vaikka sitäkin on tullut kokeiltua.

Olen viimein päässyt maistamaan täyttä talvea Lapissa, jossa lunta lähes puoli metriä.  Ja mahdotonta selittää jos ei ole itse kokenut, mutta 5 asteen pakkanen tuntuu suorastaan lämpimältä Pohjois-Englannin merituulten jälkeen. Pojalleni Akselille tämä merkitsee armotonta alppikoulua.

Rovaniemi on tähän vuoden aikaan huomattavan kansainvälinen kaupunki. Olen kuullut puhuttavan ainakin englantia, italiaa, ranskaa, hollantia, viroa, espanjaa ja japania, mutta ennen kaikkea venäjää, venäjää ja venäjää.

Matkailuyrittäjien joulu vaan jatkuu, kun venäläiset ovat viettämässä omaa pakkasukkojuhlaansa tammikuun ensimmäisellä viikolla. Melkein kaikkialla törmää venäjänkielisiin mainoksiin ja muihin opastuksiin tai jopa vastaanottotiskeihin.

Lapissa valetaan ilmiselvästi kultaa venäläisillä.

Maakunnassa on myös vanhastaan kaivettu kultaa ja kaivosteollisuuden osalta suunnitelmat ovat edelleen kovat. Vanhemman teollisuuden merkitys taloudellisen hyvinvoinnin lähteenä on kuitenkin paljon kiistanalaisempi kuin turismin. Perinteisillä aloilla tulee varmaan aina olemaan jokin rooli elannon antajana, mutta en ole varma kuinka suuri työllisyysmerkitys niillä on tulevaisuudessa. Tai kuinka paljon rahaa ylipäätään jää Lappiin.

Joskus Lapissa on viritelty ristiriitaa luonnonsuojelun ja taloudellisen hyvinvoinnin välille, koska edellisen on nähty estävän teollisten elinkeinojen, kuten metsä- ja kaivosteollisuuden, harjoittamista. Näin voi ollakin, jos omia maita aletaan suojella. Mutta pidemmän tähtäimen kannalta luonnonsuojelu ja matkailu sekä myös porotalous näyttävät kulkevan hyvin pitkälle käsi kädessä. Ulkomainen (ja kotimainen turisti) arvostaa paitsi hyviä palveluja, niin myös luonnonvaraisia olosuhteita.

Eikä merkitystä ole ainoastaan sillä, että olosuhteet ovat luonnonvaraiset. Ei riitä, että luonto on suojeltu yhdessä kohtaa, jos toisessa ei välitetä lainkaan. Taloudellinen etu ja etiikka yhtyvät tässä asiassa.

Takavuosien herravihamainen ärhentely luonnonsuojelujärjestöille on kuin ampuisi itseään jalkaan. Oman edun nimissä kannattaa kantaa huolta myös imagosta. Kekkosen toteamus, ”niin on jos siltä näyttää”, pitää paikkansa turismin osalta.

Jätän uuden vuoden ennustukset ja lupaukset tällä kertaa. Hyvää uutta vuotta kuitenkin kaikille.

Huomenna matka jatkuu sitten syntysijoille. Sallaan.