Sisäsuomalaisen blogi

Saavuin viime yönä käytännössä lumettomaan Helsinkiin. Taksin ikkunasta maa näytti vielä valkoiselta, mutta aamulla meren rannassa oli sekin vaihtunut muutamaksi jääkaistaleeksi kävelytiellä.

Ei voi muuta todeta, kun että niin ne säät vaihtelevat vuosittain.  Lehtien mukaan Helsingissäkin oli viime vuonna tässä vaiheessa lunta jo yli puoli metriä.

Vietin viime joulun Gatesheadissä Englannissa, ja vein poikani hiihtämään kuumeessa paikalliseen puistoon.  Tällaisesta saa vähän eksentrisen maineen, mutta näin otollista tilannetta ei voinut jättää käyttämättä hyväksi. Siis minä olin kuumeessa – ei tarvitse hälyttää lastensuojeluviranomaisia.  

Lunta oli sielläkin noin kymmenen senttiä, ja koko maa helisemässä ”äärimmäisten” sääolosuhteiden kourissa. Lentokentät menivät kiinni ja uutiset kertoivat uskomattomista selviytymistarinoista: kuinka joku oli joutunut hylkäämään autonsa moottoritielle ja kuitenkin selvinnyt hengissä, ja kuinka vanhukset olivat jääneet jumiin koteihinsa ja elivät urheiden ulkopuolisten ruoka-avun varassa.

Tänä vuonna viranomaiset ja kaupat olivat valmistautuneet toden teolla. Vähän huvitti, kun näin paikallisen marketin aulassa säkkikaupalla tiesuolaa ja kymmenittäin jättikokoisia lumilapioita. Lämpötila lähenteli kymmentä plusastetta ja vettä vihmoi taivaalta.

Matka jatkuu Keski-Suomeen ja myöhemmin kohti Pohjois-Suomea. Tässä tilanteessa ainoa oikea ilmansuunta.

Palaan asiaan joulun jälkeen uusien havaintojen kera – tilapäisesti ”sisäsuomalaisesta” vinkkelistä.  

Hyvää joulua kaikille.  

Aasialaista viisautta

Elämme aikoja, jolloin talousmahti näyttää olevan siirtymässä pikkuhiljaa länsimailta Aasiaan. Onko samoin käymässä talousviisaudelle?

Monet vastaisivat varmaan ei, kun ajatellaan Japanin kahta deflaatiokierteeseen menetettyä vuosikymmentä.  Mutta ehkäpä juuri siksi tähän lähihistorian kokemukseen ja sen tunteviin kannattaa kiinnittää huomiota. Skenaario näyttää uhkaavan euroaluetta.

Ja sieltä suunnalta on joka tapauksessa ilmaantunut mielenkiintoisia analyysejä.

Japanilainen Nomura Research Instituutin pääekonomisti Richard Koo kiteyttää poliitikkojen ja ekonomistien ongelman sanomalla, että tilanne on kaikille uusi lännessä.  Yksityisten yritysten on oletettu pyrkivän tuoton maksimointiin, mutta nyt ne pyrkivätkin velkojensa minimoimiseen. Niiden on ajateltu lainaavan lisää rahaa matalien korkojen aikaan, mutta ne maksavatkin pois vanhoja velkojaan.  Koo sanoo, että tätä ei yksinkertaisesti opeteta yliopistoissa -  perinteiset teoriat joutavat roskakoriin.  

Tilanne on herkullinen oppositiossa oleville ja tuskallinen päättäjille. Ei tarvitse olla suurikaan talousprofeetta, jos ennustaa että pieleen menee, koska melkein kaikki menee.

Toinen aasialainen taloustieteilijä, joka analysoi nykytilannetta valaisevasti, on korealainen Cambridgen yliopistossa toimiva Ha-Joon Chang. Hän jo vuosi sitten varoitti, että liian aggressiiviset leikkaukset budjettialijäämän pienentämiseksi saattavat paradoksaalisesti jopa kasvattaa alijäämää  maan ajautuessa laskusuhdanteeseen.  

Nyt Chang kirjoittaa The Guardianissa, että 1700- ja 1800-luvun talousopit ovat yllättäen tekemässä paluuta länsimaissa. Äärimmäistä päätä edustaa Republikaanien ehdokas presidenttiehdokkaaksi Newt Gingrich, joka suositti vähän aikaa sitten lapsityövoiman käyttöä ratkaisuna ongelmiin ay-liikkeen kanssa.

Mutta myös Euroopassa lämmitellään vanhoja ideoita.

Chang suomii Britannian hallitusta oletuksesta, että irtisanomisen pelko saa ihmiset työskentelemään paremmin. Taloudelliselta kannalta tämä saattoi toimia pari sataa vuotta sitten yksinkertaisissa suorittavissa töissä, jos työn tuloksella ei ollut paljoa väliä. Nykyajan kompleksisissa töissä turvattomuus heikentää motivaatiota ja työn laatua.  

Saksa, ja siinä samassa myös Suomi, kantaa huolta 1700-luvun moralistin äänellä velallisen maksumoraalin rapautumisesta. Tämä näyttää olevan keskeinen syy vastustaa Euroopan keskuspankin muuttamista Yhdysvaltojen ja Britannian vastaavien tapaan todelliseksi keskuspankiksi, joka voisi suoraan rahoittaa jäsenmaita ja painaa rahaa ilman erillistä valtuutusta.

Moraaliset pohdinnat ovat tietysti tärkeitä sinällään. Mutta taloudelliselta ja sosiaaliselta kannalta rahan saatavuuden helpottamisessa jäsenmaiden osalta ja EKP:n roolin uudelleen harkinnassa näyttäisi olevan järkeä. 

Selvää on silti vain se, että vain uudet ideat voivat tuoda ratkaisun. Aina ei ole vanhassa vara parempi.

*****************************************************************

Lontoo Making History

Viime torstaina Lontoossa julkaistiin professori Jorma Kalelan kirja Making History. The Historian and Uses of the Past. Kyseessä on Suomessa pitkän uran tehneen Kalelan merkittävä pelinavaus kansainvälisillä kirjamarkkinoilla. Kalela peräänkuuluttaa paradigman muutosta siinä, miten ajattelemme historiantutkimuksen ja yhteiskunnan suhdetta. Historian tekeminen ja kirjoittaminen eivät Kalelan mukaan ole akateemisten tutkijoiden erityisoikeus, vaan kuuluu kaikille. Kannattaa tutustua.

Julkistamistilaisuudessa oli mukana myös Suomen suurlähettiläs. Ulkosuomalaisesta näkökulmasta on ilahduttavaa, että suurlähetystö edistää ja on näin aktiivisesti mukana suomalaisissa kulttuurihankkeissa. (Samana päivänä paljastettiin Lontoossa myös muistolaatta antropologi ja filosofi Edward Westermarckin kunniaksi.)

Postmodernit tosikot ja Perussuomalaiset

Perussuomalaisten vaalivoiton taustoja selvittelevä Jytkyn anatomia –seminaari paljasti maanantaina hätkähdyttävän piirteen puolueen toimintatavoista. Puheenjohtaja Timo Soini kertoi, että kohua herättänyt ”postmodernin tekotaiteen” kritisointi oli ujutettu vaaliohjelmaan pelkästään vaalitaktisista syistä.

”Se oli tietoinen provo. Tiedettiin, että rääkäisy tulee”, totesi Soini. Asialla haluttiin ärsyttää ”tosikoita”.

Soini on epäilemättä nykyisen poliittisen sukupolven lahjakkaimpia sanankäyttäjiä ja provokaattoreita. Hän omaa ilmeisen herkän julkisen mielipiteen tuntoaistin, eikä epäile siihen vedota sen tunnistaessaan. Ilmeisesti myös puoluetta on trimmattu tähän suuntaan.

On silti hätkähdyttävää, että myös vaaliohjelma oli valjastettu provokaation välineeksi ilman tarkoitustakaan toteuttaa ehdotettuja poliittisia linjauksia. Olen aina ajatellut, että vaaliohjelmat on varattu puolueen poliittisten tavoitteiden esittelemiseen, ajatuksella: ”jos äänestät meitä ja tulemme valituiksi, ajamme näitä asioita”.

Kiista ”postmodernista tekotaiteesta” ei itsessään taida olla kovin merkityksellinen (?) Oikeusistuimien ja Perussuomalaisten itsensä langettamat eriasteiset rangaistukset ovat kuitenkin varmentaneet sen, että osa puolueen jäsenistä vähintäänkin flirttailee rasististen mielipiteiden ja tunteiden kanssa.

Jotkut ehkä ymmärtämättömyyttään, toiset takuulla eivät.

Tarkoittaako vaalitaktinen paljastus sitä, että Perussuomalaiset saattavat äänimäärien ja vaaliprovokaation toivossa olla valmiita vetoamaan melkein mihin vain? Myös rasistisiin tunteisiin? Siksikö Soinilta ja puoluejohdolta meni niin kauan asiaan reagoimiseen? 

Demokratian täytyy aina jossain määrin perustua populismille, siis julkisen mielipiteen myötäilylle. Muuten eläisimme autokratiassa.

Mutta jos poliittisia ohjelmia masinoidaan välittämättä niiden laadusta tai niissä mainittuja asioita edes tavoittelematta - pelkän hyödyntämiskelpoisen julkisuuden toivossa - mennään kyllä jo demagogian puolelle. 

Britit ja Eurooppa

Viime viikon uutispommi räjähti, kun Iso-Britannian pääministeri David Cameron käytti veto-oikeutta EU-kokouksessa - ensimmäisen kerran maan historiassa.   

Uutisointi on keskittynyt kysymykseen, eristäytyvätkö britit Euroopasta. Toisaalta konservatiivisen Tory-puolueen oikean laidan EU-skeptikot kehräävät tyytyväisyydestä ja näkevät lähtölaskennan alkaneen Britannian eroamiselta EU:sta.  

Brittiläistä politiikkaa seuranneille valittu linja ei tule suurena yllätyksenä, vaikka olikin yllättävää, että Cameron teki nyt sen, josta Margaret Thatcher vain uhkaili. Näennäisesti Cameron teki päätöksen, koska hän halusi turvata London Cityn eli pankkiirien ja rahoitusalojen erityisoikeudet Euroopassa tavalle, joka ei käynyt muille Eurooppalaisille maille (eikä erityisesti Saksalle ja Ranskalle).

Ironista sikäli, että nyt puolustettiin sektoria, joka yleisesti lasketaan suurimmaksi syypääksi tämänhetkisiin talousvaikeuksiin.

Todellinen syy on kuitenkin se, että britit eivät koe koko Eurooppa-projektia omakseen siinä määrin kuin lähes koko muu Eurooppa.  En puhu Eurosta tai tietyistä EU:n sopimuksista, enkä edes EU:sta, vaan ylipäätään eurooppalaisuudesta ja Euroopasta.

Iso-Britanniassa vallitsee saarimentaliteetti. Sille on tyypillistä, että Euroopasta puhutaan etäisenä ja omituisena paikkana. Lehtiä lukiessa joskus tuntuu, että idästä ei ole odotettavissa mitään hyvää, vaan kaikki tavoittelemisen arvoinen tulee vastakkaisesta ilmansuunnasta.  

Toryt ovat ainoa EU-skeptinen valtapuolue EU:ssa. Ja osa elää yhä toisen maailmansodan taisteluita. Kaikki eivät nimittäin vieläkään pysty puhumaan eurooppalaisesta (ja saksalaisesta) yhteistyöstä ilman mainintaa Natseista ja 1930-luvun pääministeri Neville Chamberlainin Hitlerin lepyttelypolitiikasta (appeasement).

Toki maasta löytyy Eurooppa-myönteinen vähemmistö (hallituskumppani Liberaalidemokraatit saattaa aiheuttaa vielä pienimuotoisen hallituskriisinkin), mutta he ovat jatkuvasti puolustuskannalla.  

Jännää on nähdä miten käy. Eristäytyvätkö Britit todella eurooppalaisesta päätöksenteosta? Hyötyykö tapahtuneesta edes London City?

Alkaako asia tuntua jossain vaiheessa yksittäisen kansalaisen tasolla? Marginaalissa oleminen näkyy nyt esimerkiksi passitarkastuksissa. Matkustettaessa vaikkapa Hollannista Suomeen (tai toisin päin) voi lentokentällä jatkaa matkaa välittömästi. Britannian rajalle tultaessa asetutaan kiltisti jonoon paperien tarkastukseen.

Ennen kaikkea: vaikeutuuko EU-kansalaisen elämä Iso-Britanniassa tulevaisuudessa? 

Suomi 94v. – Newcastle/Gateshead

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.

Viime lauantaina täällä Newcastle/Gatesheadissä otettiin varaslähtö Suomen 94. itsenäisyyspäivän juhlinnalle. Paikalla oli ehkä n. 50 henkeä.

Juhlat olivat kaikin puolin varsin onnistuneet. Talkootyönä tehty ruoka oli hyvin autenttista suomalaista. Menu piti sisällään mm. graavilohta, poroa, perinteisiä laatikoita, kinkkua, karjalanpiirakoita, pullaa ja tietysti myös suomalaista kahvia. Iltaa piristi jääkiekkopeli. Kiitokset järjestäjille.

Juhlapuheista jäi mieleen se, että noin miljoona suomalaisen syntyperän omaavaa ihmistä asuu Suomen ulkopuolella, joista neljännesmiljoonalla äänestysoikeus.   Kyseessä on siis merkittävä vähemmistö, jonka olemassaolon myös poliitikot voisivat huomioida paremmin.

Puhuin vastaavassa juhlassa vuosi sitten. Puhe käsitteli suomalaisuuden merkitystä tänä päivänä, kuten toinen puhe tänäkin vuonna. Omat ajatukseni eivät ole muuttuneet  vuodessa (onneksi tai onnettomuudeksi). Liitän viime vuotisen puheeni tähän jatkoksi. Se on julkaistu myös Horisontissa (Finn-Guildin jäsenlehti) vuoden alussa. 


Lisäyksenä vielä se, että Helsingin Sanomat kerää tämän päivän lehdessä, ainakin nettiversiossa, tietoja ulkosuomalaisista. Ks. 
http://www.hs.fi/ulkomaat/Ulkosuomalaisia+jo+yli+miljoona++HS+etsii+heit%C3%A4+uudessa+palvelussa/a1305550737443 

***************************************************************

Itsenäisyyspäiväpuhe

Kiitän kunniasta saada pitää itsenäisyyspäiväpuhe tämän vuoden juhlassa. Vaikka aihe onkin vaikea.

Ei ainoastaan siksi, etten ole aikaisemmin pitänyt itsenäisyyspäiväpuhetta. Vaan ennen kaikkea siksi, että teema itsessään on niin haastava.

Ei ole helppoa puhua itsenäisyydestä.

Olen tietysti kuullut monia itsenäisyyspäiväpuheita elämässäni. Useimmat niistä koulun juhlissa tai muissa vastaavissa tilaisuuksissa.  Yhden jopa armeijassa.

Perinteiset itsenäisyyspäiväpuheiden aiheet ovat useimmille tuttuja. Aika tavallisesti ne käsittelevät Suomen sotia ja veteraaneja.  Nämä asiat eivät ole kuitenkaan sellaisia, joista puhuminen tulee minulle luontaisesti, lainkaan silti väheksymättä niiden merkitystä. Ajattelinkin, että lähestyn päivämme teemaa toisella tavalla.

Mitä on itsenäisyys tänä päivänä - vuonna 2010?

Aikomuksenani ei ole tietysti pyrkiä minkäänlaiseen kattavaan esitykseen asiasta. Olkaa huoletta.

 Mutta minulla on päällimmäisenä mielessä ajatus, että itsenäisyyden merkitys on muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Suomen itsenäisyys on 2010-luvulla jotain muuta kuin se oli vaikkapa 1950- tai 1970-luvuilla.

Mitä on sitten muuttunut?

Maailma.

Mutta keskitytään kuitenkin muutamaan asiaan.

Globalisoitumisen johdosta rajat merkitsevät paljon vähemmän. Suomi ja suomalaisuus eivät elä enää, tai elävät vähemmässä määrässä, ainoastaan tietyn maantieteellisen alueen sisällä. Kielen harrastaminen ja kulttuurin saanti ei ole niin paljon enää rajoista kiinni.

Otetaanpa esimerkki. Poikani Akseli pystyy vaikka päivittäin katselemaan Pikku Kakkosta vaikka hän ei asukaan Suomessa. Akseli tosin sanoo nyt 6-vuotiaana, että Pikku Kakkonen on pikkulapsille ja katsoo mieluummin Bakugania tai Lego Hero Factoria, jotka nekin saa suomeksi.  Olen asiasta hiukan eri mieltä.

Itse katselen lisäksi mm. hiihtoa ja jääkiekkoa sekä joitakin YLE:n keskusteluohjelmia.  Suosittelen Pressiklubia.

Nykyisin voi toisaalta soittaa videopuhelun niin monta kertaa päivässä kuin haluaa, ja pitää yhteyttä auki vaikka kaksi tuntia - ilman puhelinlaskuja. Lehdet on mahdollista lukea päivittäin, jne.

Tähän on syytä lisätä se, että matkustamisesta ja muuttamisesta suuntaan tai toiseen on tullut paljon helpompaa ja asumisesta monesti lyhytaikaisempaa. Olen itse tästä hyvä esimerkki, koska asun käytännössä kahdessa maassa, vaikka se toinen maa onkin tällä hetkellä Hollanti.

Emme todellakaan elä enää kirjeiden ja lankapuhelinten aikaa, jolloin muutto toiseen maahan kai merkitsi ratkaisevaa siirtymistä toisen kulttuurin piiriin.

Mutta miten tämä sitten vaikuttaa itsenäisyyteen?

Siten että Suomen itsenäisyys on 2010-luvulla korostetusti ja kirjaimellisesti jotain paljon laajempaa kuin esimerkiksi maan aseellinen puolustaminen.

Itsenäisyys on suomalaisuuden vahvuutta ja autonomisuutta globaalissa maailmassa.

Tällaista Suomea ei voida enää sijoittaa yksinomaan tiettyjen rajojen sisään, vaikka tietysti maantieteellinen Suomi lienee se vahvin linnake. 

Uskon, että tulevaisuudessa ihmiset tulevat elämään entistä useammin samanaikaisesti useassa kulttuurissa ja usealla kielellä, vaikka tietyt poliittiset liikkeet pyrkivätkin viemään maailman takaisin 1950-luvun yhtenäiskulttuuriin.

Olennaista Suomen itsenäisyyden kannalta on säilyttää Suomen kulttuuri ja suomen kieli vahvana ja iskuvoimaisena sekä jo täysin globaalisessa virtuaalimaailmassa että hiukan vähemmän globaalissa reaalimaailmassa.

Nykyään koko maailma voi olla jatkumoa emämaan kulttuurille rajoihin katsomatta. Hiukan kärjistäen, Suomi ei ole enää vain Suomessa vaan kaikkialla.

Toivotan kaikille hyvää Suomen 93. itsenäisyyspäivää. 

Drakman paluu

Viikon alussa uutisoitiin, että kaksi suurta kansainvälistä valuutanvaihtoon erikoistunutta pankkiiriliikettä (ICAP ja CLS Bank) ovat täyttä päätä valmistautumassa drakman paluuseen. Vedonlyöntitoimisto Intrade uskoo euron hajoamiseen parin vuoden sisään. Olli Rehn ilmoitti keskiviikkona, että on vain kymmenen päivää aikaa pelastaa euro.

On siis aika pohtia mitä tapahtuu, jos euro todella hajoaa. Jos drakma palaa, palaako myös markka? Vai tuleeko Suomesta osa Saksan johtamaa supereuroaluetta. Vai ottaako Suomi yhdessä muiden pohjoismaiden ja Viron kanssa käyttöön kruunun. Tuskin sentään.

Markan paluu varmaan lämmittäisi sydämiä monessa kodissa. Mutta pahoin pelkään, että voi tulla itku pitkästä ilosta. Eurojen pako Kreikan pankeista Sveitsiin on jo kuulemma alkanut. Ymmärrettävistä syistä. Drakman paluu merkitsee myös devalvaatioiden paluuta.

Ja kun puhutaan markasta, kannattaa kysyä kuka muistaa vielä devalvaation 1990-luvun alussa Suomessa. Ulkomaiden valuuttoihin sidotut lainat (ja korot) kohosivat pilviin ja takuuna käytettyjen kiinteistöjen arvot romahtivat. Konkurssien ja työttömyyden laskua maksetaan vieläkin.

Itselleni opetus on selvä. Oman perhepiirin kokemukset sitä vielä kirkastavat. Pienen maan ja pienen valuutan selviytymismahdollisuudet ovat hyvin heikot, jos kansainvälisten pääomamarkkinoiden tuulet puhaltavat vastaan. Edes punta ole riittävän vahva, mikä tuli todistettua sekin 1990-luvun alussa (Black Wednesday). Georg Soros kääri tapahtumasta miljoonavoitot.

Vaihtoehdot tuntuvat olevan joka tapauksesa huonot. (Ellei poliitikot vedä jotain yllätyskania hatusta). Joko jatketaan hallitsemattomien pääomamarkkinoiden aikaa tai sitten käännytään sisäänpäin. Edellisen epävarmuus on jo kaikille selvinnyt. Jälkimmäisen lasku alkaa selvitä, kun tullimuurien rakentaminen käynnistyy uudestaan ja valuutanvaihtajien ammattikunta elvytetään oikein toden teolla.

Lopuksi pari sanaa toisesta yhtä vakavasti asiasta. Tänään alkoi joulukalenteri Ylessä. Jatkan sen katsomisen traditiota poikani kanssa. Seuraamme kiinteästi Tonttu Toljanterin otteita tämän kuun. Ja mikä parasta, joulukalenteri näkyy Areenalta ilmaiseksi. Toisinaan tekijänoikeusrajoitteet ovat estäneet useimpien ohjelmien katselun ulkosuomalaisille, vaikka tilanne onkin parantunut jonkun verran. Teemaan täytyy palata myöhemmin. 

Arvojohtajuutta mutta millä arvoilla?

Katsoin viikonloppuna A-talkin presidenttikeskustelun toisen osan, jossa oli mukana pienten puolueiden ehdokkaat (Haavisto, Biaudet, Essayah ja Arhinmäki).  Se oli hiukan pirteämpi verrattuna ensimmäiseen ”isojen” kuivahkoon keskusteluun. Veikkaan, että Haavisto vetää pienemmistä pisimmän korren. Haavistolla on yleisrento ja sosiaalinen olemus, mutta takkiin on tarttunut viime vuosina myös uskottavuutta ja painoarvoa.

Toimittaja kysyi Arhinmäeltä, miksi hän historian nuorimpana presidenttiehdokkaana päätti lähteä kisaan mukaan. Arhinmäki vastasi, että kamppailuun tarvitaan myös vasemmistolaista presidenttiä (jota Lipponen ei hänen mukaansa edusta). Nyt vain pitäisi tietää, mitä ”vasemmistolainen” tarkoittaa.

Suositun tulkinnan mukaan vasemmistolaisuus ajautui henkiseen konkurssiin itäblokin murskautumisen myötä. Tämä on mielestäni väärä tulkinta. Vasemmiston vallankumous epäonnistui vuonna 1918, mutta se lopulta voitti pitkän linjan poliittiisen taistelun 1900 luvulla - ja teki näin itsestään tarpeettoman. Ei tarvitse kuin muistaa Sosiaalidemokraattien ajan ilmapiirissä yltiöradikaali Forssan ohjelma vuodelta 1903, joka on toteutunut lähes kokonaan. Kun myös porvaripuolueet sata vuotta myöhemmin hyväksyvät ohjelman pääkohdat (8-tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, maksuton kouluopetus, terveydenhoito valtion ja kunnan asiaksi, yleinen ääinoikeus, jne.), niin vasemmalla projekti on lopussa. No, kieltolain osalta näyttäisi olevan vielä tekemistä!

Olen viisitoista vuotta odottanut, että vasemmisto artikuloi jonkinlaisen uuden periaateohjelman tai vision yhteiskunnasta. Sellaista ei ole tullut. Niinpä vaihtoehtoisuus ”oikeiston” ja ”vasemmiston” välillä on kutistunut painotuseroihin valtion roolissa ja prosenttiyksiköihin verotuksessa. Oikeistosta on tullut vasemmistoa, kuten jo todettu,  ja vasemmistosta oikeistoa, kun kapitalismi on universaalisti hyväksytty ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntajärjestelemäksi.  

Arhinmäki vetosi oikeaoppiseen Nato-vastaisuutteen ja arvo-johtajuuteen. Edellisen varaan tuskin voi puolueidentiteettiä rakentaa – edes presidentinvaalitaistossa. Jälkimmäinen määre sen sijaan on mielenkiintoinen.

Viime eduskuntavaaleissa puoluiden välille ilmaantui uusi jako. Toisaalla ovat arvokonservatiivit, kansallismieliset ja sulkeutujat. Toisaalla ovat arvoliberaalit, kansainväliset ja avoimet. Osa puolueista ja puolueiden kannattajista vannovat perinteisten ”normiperhearvojen” nimeen ja usein suhtautuvat nurjamielisesti erilaisiin vähemmistöihin. He etsivät turvaa kansallisten rajojen sisältä korottamalla raja-aitoja sekä konkreettisesti että symbolisesti. Toisia luonnehtii liberaali maailmankatsomus sekä usko kansainväliseen yhteystyöhön ja avoimuuteen myös kulttuurisella tasoilla.  

Kyseessä on epäilemättä yleiseurooppalainen puoluekentäm uusjako. Suomalaisella poliittisella kartalla arvokonservatiiveiksi lasken Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit, Keskusta lukuunottamatta puoluejohtoa (missä muuten piilee Väyrysen mahdollisuus toiselle kierrokselle), puolet kokoomuslaisista ja merkittävä osa perinteistä työväestöä. Arvoliberaaleja ovat RKP, Vihreät ja Vasemmistoliitto suurimmaksi osaksi sekä puolet SDP:n ja Kokoomuksen kannattajista.

Talouspolitiikka monimutkaistaa kuvioita lisää, koska esimerkiksi RKP on liberaali myös taloudessa, mutta Vasemmistoliitto ei ole, eikä Perussuomalaisetkaan. 

Puoluekartta vaatisi jonkinlaista uudelleen ryhmittelyä. Muuten puolueiden poliittisten linjojen tunnistamisesta uhkaa tulla ylivoimaiseen vaikeaa.  

Kohti historian loppua sittenkin?

Eli oliko Francis Fukuyama kuitenkin oikeassa? Tämä on kysymys, joka nousee mieleen, kun seuraa ”Arabi-kevään” tapahtumia. Vuodenajat tosin menevät sekaisin, kun ”kevät” ainakin poliittisena tapahtumana näyttää jatkuvan syksyyn ja pidemmällekin.

Fukuyama väitti kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen  (The End of History and the Last Man) 1990-luvun alussa, että kaikki kansakunnat kulkevat samaan suuntaan ja liikkeelle paneva voima on viime kädessä sama: vapauden halu, jonka seurauksena kaikki päätyvät lopulta elämään jonkinlaisessa liberaali-demokratiassa.

Aika monet irvistelivät ajatukselle (lasken itseni tähän ryhmään), vaikka sillä oli jotain uskottavutta Neuvostoliiton johtaman blokin hajottua. Kun sodat sitten syttyivät (tai sytytettiin) lähi-idässä ja islamististen liikkeiden terrorismista tuli hallitseva puheenaihe, Fukuyaman teesi kuopattiin suosiolla. Historia nytkähti uudelleen liikkeelle.  

Egyptissä mielenosoitukset jatkuvat maan sotilashallintoa vastaan, koska Mubarakin syrjäyttäminen keväällä näyttää mahdollistaneen vain miniaskeleen  vapaampaan ja demokraattisempaan suuntaan. Mutta mistä kumpuaa näinkin monen maan (Tunisia, Egypti, Libya, Syyria, Jemen ainakin) samantyyppinen liikehdintä. Se vaikuttaa spontaanilta. Ja jos tarkastelemme vaikkapa eurooppalaisten maiden yhteiskuntajärjestelmiä viime vuosisadan alusta tähän hetkeen, niin liberaali-demokratiat ovat vieneet täysvoiton.

Noin kuusikymmentä vuotta sitten, kun ns. analyyttinen historianfilosofia syntyi, kyseistä pohdiskelua kutsuttiin ”spekulatiiviseksi historianfilosofiaksi”. Nimitys on huono, koska se ei välttämättä ole sen spekulatiivisempaa kuin mikään muukaan filosofia. Itse asiassa päinvastoin. Kyseessä on toki meta-historiallinen selitys(yritys), mutta keskustelua sen kestävyydestä voi käydä todistupohjaisesti. (Timo Vihavainen pyrki elvyttämään Suomessa lajityyppiä, vaikkakin laihoin tuloksin. Ks. kirjoittamani arvostelu Agricolan historiaverkossa. Hänen ajatuksensa on tavallaan Fukuyaman teesi käänteisesti. Maailmasta ei tule suurta länsimaista demokratiaa, vaan länsimaat tuhoutuvat muiden kulttuurien puristuksessa. Spenglerin hengen läsnäolo on aistittavissa).

Toki on syytä olla varovainen. Emme tiedä mihin ”Arabi-kevät” johtaa. Ja jotkut väittävät, että EU on se itse epädemokraattinen pääpiru (neutraalimmin puhutaan ”demokratiavajeesta”). Silti tapahtumat panevat miettimään. Ja jos EU demokratisoidaan joko sisäisesti tai pirstaloimalla, niin sehän vain lisäisi Fukuyaman teesin tenhoa…

Voodoo-tiedettä

Eilisen lehdessä kerrottiin, että kauppojen myynti on laskenut Britanniassa lämpimän talven johdosta. Kenelläkään ei tunnu olevan halua investoida toppatakkeihin ja talvisaappaisiin, kun lämpötila lähentelee +15 päivittäin.

Asian tekee merkilliseksi se, että vuosi sitten murhe oli sama, mutta päinvastaisesta syystä. Myynti laski, koska talvi oli niin kylmä ja lunta niin paljon, että ihmiset eivät päässeet kauppaan!

Vaikuttaa siltä, että taloudessa olosuhteet eivät ole koskaan ihan kohdallaan. Havaintoa vahvistaa viime kuukausien tilanne maailmantaloudessa. USA:n ongelmat pyrittiin ratkaisemaan poistamalla velkakatto, Euroopassa ratkaisuihin pyritään asettamalla velkakatto. Kenelläkään ei tunnu olevan käsitystä, mitä pitäisi tehdä euroalueella. On ollut jo monta yritystä, ja monta viisasta huutamassa neuvojaan laidoilta, mutta mikään ei tunnu toimivan.

Yksi huomio on kuitenkin pakko tehdä. Keskustelu on painottunut vertailemaan valtion velan määrää ja korkotasoja, joilla valtiot saavat rahoitusta markkinoilla. Erityisesti Britanniassa molempien laskeminen on ollut ehdoton polittiinen tavoite numero yksi.

Silti niidenkään välillä ei tunnu olevan selvää yksisuuntaista vuorovaikutussuhdetta. Saksalla on enemmän velkaa sekä absoluuttsesti että suhteellisesti kuin Britannialla, mutta alhaisempi korkotaso. Kreikalle velan määrä n. 120 prosenttia BKT:sta tuntuu olevan ylipääsemätön ongelma ja korot jossain 30 prosentin tuntumassa. Samaan aikaan Japanilla on velkaa yli 200 prosenttia BKT:sta, mutta se saa lainaa noin prosentin korolla.

Onko asiassa mitään opetusta? Sikäli kuin voodoo-tieteessä voidaan yleistää, niin se näyttäyisi olevan tämä: Olennaista ei ole velan määrä, vaan usko talouden toimivuuten ja talouskasvuun.

Ensimmäinen postaus

Perustin juuri tämän blogin. Täytyy sanoa, että se kävi helposti. Helpommin kuin osasin odottaa.

Kyseessä on siis ensimmäinen postaus.

Tarkoituksenani on kommentoida epäsäännöllisen säännöllisesti suomalaista ja eurooppalaista poliittista keskustelua ulkosuomalaisesta nälökulmasta.

Palaan pian asiaan.