Viimeinen blogi

On tullut aika lopettaa Ulkosuomalaisen blogi.

Sen ideana oli kommentoida Suomen ja muunkin maailman tapahtumia ja politiikkaa ulkosuomalaisesta näkökulmasta. Ja olihan blogi alussa melko aktiivinen. Huippukohdaksi jäänee blogin lukeminen yleisradion Ajantasa–ohjelmassa.

En ole paljoakaan kirjoitellut viime kuukausina. Ratkaiseva muutos tuli luennointikiireiden muodossa viime vuonna, jotka tuntuivat vievän tarvittavan ylimääräisen ”luovan energian”.  Tilanne tuskin muuttuu tulevaisuudessa tältä osin.

Blogin lopettamiseen on kuitenkin myös toinen syy. Se on se, että ulkosuomalaisuuteni tulee asiallisesti ottaen loppuun tänä syksynä (vaikka lentomailit jatkanevatkin kertymistään - yksityissyistä) . Olen ottanut vastaan ’Associate Professor’-viran filosofian oppiaineessa aate- ja oppihistorian laitoksella Oulun yliopistossa. Työ on erittäin lupaava ja odotan siltä paljon. Ensi vuoden olen virkavapaalla Helsingin tutkijakollegiumissa. Toivomukseni on saada työn alla oleva kirja Postnarrativist Philosophy of Historiography valmiiksi. Minut löytää seuraavan vuoden aikana aika usein Töölöstä.  

Pyrin kirjoittamaan muita yleiskatsauksia ja kirja-arvosteluja silloin tällöin suomalaisiin lehtiin, kuten tähänkin saakka.  Ehkä joskus löytyy muitakin muotoja. Tarve antaa panos ja ottaa osaa laajempaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on yhä olemassa ja osa minua.

Odotan tulevaa tietysti hiukan jännityksellä. Ulkomailla on tullut kuitenkin nyt vietettyä 11 vuotta yhtä mittaa.  Miten paljon Suomi on muuttunut? Ainakin puolet iltapäivälehtien julkkiksista tulevat olemaan uppo-outoja. Tämän kanssa varmaan kuitenkin pärjää. Mitä muuta?

Ja miten paljon olen itse muuttunut? On selvää, että vuodet ovat jättäneet jälkensä. En ole välttämättä täysin perus-suomalainen kaikelta osilta (enkä puhu nyt puoluepolitiikasta), joka ehkä olin aikaisemmin.  

Sanotaan, että suomalaisista tulee suomalaisempia ulkomailla kuin he ovat tai olisivat Suomessa. Näin kävi minullekin. Kävin sentään itsenäisyyspäiväjuhlissa ja pidin kerran puheenkin! Mutta päteeköhän tämä nyt toisin päin? Tuleeko minusta ”kansainvälisempi” Suomessa kuin ulkomailla ollessa tai ilman näitä ulkomaanvuosia.

Siitä puhe mistä puute?

Aika näyttää. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. 

Ding Dong: TheWitch is Dead eli Britannian vastakulttuurista

Britannia on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalisuutta, pönöttämistä ja konventionaalisuutta sekä vastakulttuuria, protestia ja ironiaa.  Jälkimmäinen pitää edellistä kurissa. Tästä todistuksena menneen viikon tapahtumat.

Margaret Thatcherin kuoltua alkoi maassa kiihkeä hautajaisten suunnittelu. Kutsukortit lähtivät kiireen vilkkaa eri maiden päämiehille ja muille merkkihenkilöille ympäri maailmaa. Britannian kuningatarkin osallistuu pääministerin hautajaisiin ensimmäistä kertaa sitten Churchillin.  Vaikka virallisista valtiohautajaisista luovuttiin Thatcherin itsensä pyynnöstä, seremonia ei arvovaltaisuudessaan taida siitä kovin kauas jäädä.

Maan hallitus ja muut Thatcherin kannattajat ovat ryhtyneet samalla rakentamaan Thatcher-myyttiä kansallisesti yhdistävänä hahmona ja maan pelastajana vähän samaan tapaan kuin tapahtui USA:ssa Reaganin kohdalla. ”True Blue” nimeä kantava historian uudelleen kirjoittaminen alkaa saada jo orwelilaisia New Speakin piirteitä kaikkine parlamentin erikoisistunnon ylistyspuheenvuoroineen ja television kunnianosoituksineen.  Thatcher kun ei todellakaan ollut mikään kansaa yhdistävä hahmo siinä mielessä kuin vaikkapa Churchill.

Mutta, kun menosta tulee liian pompöösiä, auktoriteetteja kumartamaton vastakulttuuri nostaa päätään.  Thatcherin vastustajat ovat ladanneet ja kuunnelleet Taikuri Oz-filmin kappaletta Ding Dong. The Witch is Dead sillä seurauksella, että tämä 1930-luvulla luotu kappale on noussut jo kymmenen kuunnelluimman listalle BBC:n hittilistalla. Silmää tekevien on ollut pakkoa ottaa kantaa ilmiöön.

Tarkoituksena ei ole kommentoida Thatcherin perintöä eikä sitä, kuinka kuolleita yleensä tulisi muistaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että vaikka laulu on toki ilkeämielinen, se ei ole täysin epäonnistunut vertaus, jos asiaa katsoo vaikkapa hiilikaivosmiesten näkökulmasta.  Thatcher tahtopoliitikkona ei tuntenut armoa sulkiessaan kaivoksia, mikä lähes tuhosi kokonaisia yhteisöjä pohjois-Englannissa.    

Tärkeämpää on kuitenkin se, että ilmiön seurauksena Thatcherin kuoleman jälkeiseen siloteltuun kuvaan jää särö muistutuksena, kuinka ristiriitaisesta hahmosta oikeasti on kysymys. Niin kuin pitääkin. En usko, että kovin monessa muussa maassa onnistuttaisiin yhtä hyvin ironisessa muistutuksessa hienovaraisuus- ja konsensusvaatimusten painaessa päälle. Tästä täytyy nostaa hattua briteille.

Talvinunen loppu - Cameron ja EU

Täytyy tuoda blogi pitkältä talviunelta, jonne sen sysäsi työkiireet viime syksynä. Tuli nimittäin tarve kommentoida Britannian poliittisia käänteitä, asemapaikka kun on ollut täällä viime vuodet.

Maan pääministeri haluaa siis kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä. Ei täysin odottamatonta, mutta yllättävää kuitenkin.

Eihän siinä ole mitään pahaa, että puhutaan ja visioidaan EU:n luonnetta ja tulevaisuutta, mutta brittihallituksen toteutustapa on merkillinen. Tony Blair vertasi tapaa sheriffiin Mel Brooksin elokuvassa, joka osoittaa aseella omaa päätään ja uhkaa muita, että jos ette tee kuten käsken, niin laukaisen.

Selvää on, että Cameron taipui toisaalta oman puolueensa ja toisaalta raketinomaista nousua tekevän UKIP:n (United Kingdom Independence Party) paineen alla. Jälkimmäinen on muuten luonteva sisarpuolue Perussuomalaisille ja osoittaa, että EU-skeptisyys jatkaa nousuaan.

On silti muistettava, että Iso-Britannia on Eurooppa-skeptinen, ei ainoastaan EU-skeptinen, maa jossa vain harvoin kuulee mitään positiivista etenkään jälkimmäisestä. Nähdäkseni briteille on heidän suurvaltamenneisyytensä johdosta erityisen vaikeaa ajatella maata yhtenä muiden joukossa. Kun on kerran hallinnut kolmasosaa koko maailmasta, on vaikea hyväksyä, että olisi sitäkin voimakkaampia keskuksia – oli maan kansallinen etu sitten mikä tahansa.

Mutta todellinen huoli on se, että kehitys voi riistäytyä käsistä. Tory-puolueen vahva oikea laita on sen verran nurkkakuntainen, että he eivät veren makuun päästessään välttämättä suostu kompromisseihin, vaikka pääministeri sellaiseen olisikin valmis.

Olen aina ihmetellyt miten ensimmäinen maailmansota pääsi syttymään, kun useimmissa maissa oli suuret työväenpuolueet, jotka olivat ideologisesti kansainvälisiä ja rauhantahtoisia (sen lisäksi, että monet kruunupäät olivat verisukulaisia). Ratkaisevina hetkinä nationalismi ja kansallinen itsekkyys kuitenkin voittivat.

En tietenkään ennusta mitään sotaa tai maanosan kattavaa konfliktia, mutta voi käydä niin, että monen vuosikymmenen kansainvälistymiskehitys kääntyy pikkuhiljaa kansallistumiskehitykseksi. Liikkeelle voi lähteä dominoliike, ja kerettiläisyydestä tulla uutta normaalia. Jos nimittäin kaikki neuvottelevat unionin tulevaisuudessa vaatimalla ja uhkaamalla on selvää, että sellainen unioni on mahdottomuus.

Pitäisikö ruveta pohtimaan oleskelulupahakemusta ihan uudelleen?

Olympia-blogi

Nyt ovat sitten olympialaiset osaltani ohi. Ainakin mitä tulee paikan päällä seuraamiseen.

Pakko sanoa, että matka oli mahtava kokemus ja kisat vaikuttavat erityisen onnistuneilta. Massat olivat suuret, mutta järjestelyt sujuvat. Turvajärjestelyt ovat tiukat, mutta mutkattomat. Opasteet selkeät ja vapaaehtoisavustajia joka puolella. Ja kaikki ovat ihan älyttömän ystävällisiä. Aivan kuin Britannia olisi avannut näyteikkunan maailmaan.

Aina jotain pientä hämminkiä tulee. Undergroundin stadionille johtava metrolinja lakkasi toimimasta juuri kun olin menossa sinne perjantaina. ”Overground” olikin sitten niin täynnä, ettei kunnolla seisomaan pystynyt. Työmatkalla ollut mies kirjoitti kännykkäänsä ”f****ing Olympics”. Enkä saanut ostettua tuliaisteepaitaa, kun valikoima oli niin huono. Mutta eivät nämä kovin merkittäviä ongelmia ole.

Pääsin katsomaan yhtä yleisurheilun alkukilpailua, painonnoston loppukilpailun ja lentopallon alkuotteluita. Yleisurheilu on erityisesti mainitsemisen arvoinen. Oli uskomatonta, että 80 000 tuhannen ihmisen stadion oli täynnä aamun alkukilpailuissa. Onkohan näin tapahtunut koskaan aikaisemmin?

Stadion hohti uutuuttaan ja tunnelma hieno. Britit kannustivat raivokkaasti omiaan joka alkukilpailussa. Pelkkä stadionille ilmestyminen kirvoitti kannustushuudot. 

Ja toisaalta, mikä on kannustaessa kun menestystäkin tulee. Suomalaisena on aika lailla statistin asemassa, kun urheilijoita ei ole juuri lainkaan ja hekin vain harvoin pääsevät jatkoon. Mutta näin Keskisalon loppukilpailuun johtaneen juoksun, mikä oli hieno.

Suomalaisten urheilujohtajien kannattaisi tutkia, mitä britit ovat tehneet (oikein). Heidän urheilumenestyksensä lähti raketin kaltaiseen nousuun viime vuosikymmenen puolivälissä. Atlantassa 1996 kokonaismitallisaalis oli 15. Pekingissä 2008 pelkkiä kultia tuli 19 ja Lontoossa nyt jo 14!

Syyksi on mainittu mm. loton veikkausvoittovaroista tuleva rahoitus. Monet henkilökohtaiset valmentajat ovat päätoimisia. Ainakin yleisurheilijoilla on ihan uudenlainen harjoituskeskus, jossa on kokonaisvaltaisesti otettu fyysiologiset ja psykologiset vaatimukset huomioon. Mutta asiassa on takana jotain muuta, joka voi selittyä vain oikeanlaisen systeemin ja ammattimaisen suhtautumisen kautta. Urheilijoista ja valmentajista huokuu itsevarmuus ja tasapainoisuus, vaikka luulisi olevan kotikisojen paine niskassa. Kun perustaso on kova ja he myös onnistuvat suorituksissaan, tulosta tulee.

En ihmettelisi, vaikka Lontoon 2012 Olympiakisoja muisteltaisiin yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimpina. 

Juokseminen on postmoderni teko

Juoksin tänään kymmenen kilometrin massatapahtumassa Gatesheadissä (Great North 10k) 5 000 muun joukossa. Tätä on nyt jatkunut 4-5 vuotta. Aloittelin ensin muuten vain lenkkeillen. Sitten ilmoittauduin ekaan 10k:n juoksuun. Sen jälkeen tavoitteet ja matkat vaivihkaa kasvoivat: 10 mailia, puolimaraton ja lopulta maraton vähän yli vuosi sitten.

Oikeastaan vähän  vaikea sanoa, mikä on koko homman idea. Maratonin viimeisillä kilometreillä olin varma ettei yhtään mikään, vaikka sellaisia yritinkin keksiä maaliin selviytymisen vuoksi. Paluumatkalla lentokoneen rappuset piti tulla sivuttain, sen verran polviin ja jäseniin sattui.

Aika äkkiä huomasin, että kyse ei ole nykyaikana yksinäisestä lajista, vaikka yksilölaji onkin. Juoksemisesta näyttää tulleen muoti-ilmiö, joka imee harrastajia yhä enemmän ja jonka tapahtumat lisääntyvät vuosi vuodelta. NewcastleGatesheadin Great North Runissa (puolimaratonilla) juoksijoita on vuosittain yli 50 000. Lontoon maratonilla tuplamäärä. Niin paljon, että juoksijapaikat arvotaan eivätkä läheskään kaikki halukkaat pääse mukaan.  

Jotenkin sitä tiedostamatta alkaa tehdä samoja asioita kuin aika moni muu – siis valitsematta, että haluanpa olla osa tätä coolia ilmiötä. Jotkut merkilliset historian voimat kai ihmistä liikuttavat sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti tässäkin asiassa.

Juoksussa oli mukana ainakin kaksi suomalaista. Jussi Utriainen käytti kilpailua Olympiakisojen maratonille valmistautumiseen. Hän näytti yllättyneeltä, kun tuli vastaan paluukierroksella ja huusin suomeksi muutamia kannustushuutoja. Utriainen oli lopulta kolmas. Minä joitakin satoja sijoja alempana. Toivottavasti Lontoossa sujuu sitten hyvin.

Yksi teoria kohdallani voisi olla se, että yritän juoksemisella kompensoida ikääntymisen vaikutuksia. Siis orastavaa keski-iän kriisiä.  Kun ikää tulee lisää, niin voi ainakin todistaa olevansa kunnossa parantamalla aikoja vuosi vuoden jälkeen. No, en minä asiaa nyt ihan näinkään ajattele, mutta voihan olla, että freudilaisella sohvalla jotain tämän tyyppistä tulisi ilmi.

Oikeastaan uskon, että kyseessä on postmoderni teko. Minulla ei ole mitään kummempaa kestävyysurheilutaustaa.  Joten en tee tätä varsinaisesti rakkaudesta juoksuun. Mutta suurempien tarkoitusten puuttuessa yrittää sitä ja kokeilee tätä: been there, done that, niin kuin englantilaiset sanovat.

Tämä myös tarkoittaa, että ”juoksu-urani” on tulossa jonkinlaiseen kriisiin. Maraton on jo takana, ultramatkoille en aio siirtyä! Monet kuulemma alkavat harrastaa  triathlonia, muttei sekään oikein kiinnosta. Pyörät sitä paitsi maksavat maltaita. Joogaa olen kuitenkin jo aloitellut…

ps. Aika oli 44.41, mikä jää vähän ennätyksestä. Ne pirun mäet siellä lopussa…

Eliitin projekti

Eurooppalainen projekti näyttää sisältävän paradoksin. Se, mikä olisi teknokraattisesta tai taloudellisesta näkökulmasta järkevää, on poliittisesti mahdotonta  - niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Monet ovat todenneet, että jos 2008 olisi tehty heti rohkeampia ja merkittävämpiä muutoksia, niin nykyiset jo krooniselta näyttävät talousongelmat olisi vältetty. Nyt ehdotetaan ratkaisuiksi mm.  pankkiunionia, fiskaalipolitiikan yhdistämistä ja eurobondeja. Viisaat vakuuttelevat, että taloudellisesti kaikki järkeviä ratkaisuja.

Mutta poliittisesti mahdottomia. Vaikka eurobondit esimerkiksi rauhoittaisivat markkinat, Saksa (ja Suomi) eivät halua yhteisvastuuta eurooppalaisista veloista.

Viime kädessä kyse on siitä, että tällaiset ratkaisut ovat mahdottomia, koska äänestäjät niitä eivät hyväksy. Ja tämä luonnehtii eurooppalaista projektia yleisemminkin. Eliitillä – oli se sitten taloudellisesta, poliittista tai jonkun muun laatuista – on omat ratkaisunsa, joiden demokraattista oikeutusta  ei useinkaan ehditä tai haluta hankkia. Näinhän se meni Maastrichtin ja monien muiden sopimusten kohdalla.

Siis se kuuluisa demokratiavaje. Kyse ei ole kuitenkaan nimenomaan EU:n ongelmasta. Pikemminkin niin, että kaikki poliittiset liittoumat ovat enemmän tai vähemmän luonteeltaan eliitin projekteja. Eivät tainneet USA:n "perustajaisät" konsultoida ”kansaa,” kun hahmottelivat maan perustuslain 1700-luvulla. Ja seuraavalla vuosisadalla käyty sisällissota, kielii siitä, että sillä ei ollutkaan legitimaatiota kaikkialla. Toisaalta, kun teeliikkeen kannattajia kuuntelee, vaikuttaa ettei liittovaltion oikeutus ole edelleenkään selvää kaikille.

Eikä asia ole sen kummempi kansallisvaltioiden kohdalla, vaikka pienempi koko ehkä helpottaakin hallittavuutta. Ensin on herätelty kansallistunnetta ja sitten koulutetun eliitin toimesta luotu hallintorakenteet ja –periaatteet. Tämä pätee ainakin Suomen kohdalla, kun Snellman ja kumppanit hahmottelivat Suomen ideaa 1800-luvulla.

Selvähän se, että kansalaisten pitäisi kokea poliittisen liittouman päätökset legitiimeiksi. Mutta ero eliitin ja kansan projektien välillä on veteen piirretty. Vanhoista eliitin projekteista tulee joissain tapauksissa kansan projekteja. Ellei näin käy, niin ne kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. EU:n kohtalonkysymys on, kumpaan kastiin se ja sen valuuttaunioni lopulta sijoittuvat.  

"Vasemmiston on laskeuduttava yksilön tasolle"

Kirjoitin juuri ilmestyneeseen Kanavaan jutun vasemmiston tulevaisuudesta. Peruspointti on se, että vasemmistolla on takanaan menestyksekäs historia, ylilyönnitkin huomioiden. Vasemmistolaisuus rakentuu kuitenkin kollektivistiselle aateperinnölle, ja sen onkin hyvin vaikea sopeutua yksilöllisyyttä korostavaan yhteiskuntaan. Väitteeni on, että ”Vasemmiston tulisi mukauttaa yhteiskunnan järkiperäisen parantamisen tavoite yksilölliselle tasolle. Muutoin edessä on taipuminen auringonlaskun aatesuunnaksi”.

Muutama sana Kanavasta, jos lehti ei ole ennestään tuttu. Kanavan välittömien edeltäjien historiaa ulottuu aina 1930-luvulle, jolloin se perustettiin nimellä Suomalainen Suomi. Lehti on poliittisesti sitoutumaton, mutta epäilemättä ponnistaa historiallisesti porvarillisesta maailmankatsomusta.

Kanava mainostaa itseään Suomen johtavaksi yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi aikakauslehdeksi, joka pyrkii syvällisempään analyysiin kuin on yleensä mahdollista mediamaailmassa. Tähän voi yhtyä, ja mennä pidemmällekin. Missä ovat muut vastaavat lehdet Suomessa? Esimerkiksi Suomen kuvalehden funktio erilainen – enemmän kiinni juuri päivittäisessä mediamaailmassa ja profiililtaan enemmän yleislehti kuin Kanava.  Kanavan tapaista keskustelua tarvitaan.

Lehden voi ostaa (hyvin varustetuista) kirjakaupoista ja R-kioskeista, ja löytyy se tietysti myös kirjastoista. Jos jollakulla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta hankkia lehteä ja minun juttuni silti kiinnostaa, olen laittanut oikovedoksen kotisivuilleni (lopullisessa versiossa voi siis olla pieniä muutoksia).

 Mielenkiintoisia lukuhetkiä!