Solidaarisuutta vai businestä?

Menneellä viikolla Suomen ja Iso-Britannian hallitukset piirsivät tulevan vuoden budjetin ääriviivoja. Aika mielenkiintoisesti maat valitsivat lähes täsmälleen päinvastaiset suunnat verotuksessa. Kataisen hallitus aikoo periä ”solidaarisuusveroa” yli 100 000 euroa ansaitsevilta, mutta Cameronin vastaava laski korkeimman veroasteen 50 prosentista 45:een yli 150 000 puntaa tienaavilta (ja laski toisaalta myös verovapaan ansion määrää).

Voi olla, että päätös heijastaa maiden välistä mentaliteettieroa. Toisaalta selitys voi piillä hallitusten välisissä voimasuhteissa. Molemmat ovat konservatiivijohtoisia, mutta demarit lienee  aika tiukka hallituskumppani, kun taas Cameronin Toryt vievät Liberaalidemokraattien vikistessä. En tiedä mistä lopulta on kyse.

Yhdistävänä tekijänä on luottoluokittajien pelko, mikä on edistystä ainakin menneeseen maailmaan verrattuna. Ennen puhuttiin aina mystisistä ja ruumiittomista markkinavoimista, ihan niin kuin ne olisivat todella jonkinlaisia fysikaalisia ihmisistä riippumattomia suureita. Nyt sentään tiedetään kenestä on kysymys. Löytyy jopa postiosoitekin.

Miksi sitten vastakkaiset linjat verotuksessa? Suomessa peruste on puhtaasti poliittinen, Britanniassa ainakin näennäisesti taloudellinen. Kataisen hallituksen tarkoituksena on jakaa kiristyvän taloudellisen tilanteen tuskaa sinne, missä olettaisi olevan varaa eniten. Suomesta tuskin löytyy kovin montaa tuhatta yli 100 000 tienaavaa, joten verokertymä ei liene kovin merkittävä.

Cameron ja valtiovarainministeri George Osborne perustelevat päätöstä sillä, että korkea veroaste ei hyödytä valtiota taloudellisesti eikä kansantaloutta muutenkaan. Argumentti on se, että huipputuloiset pystyvät kiertämään tuloveroja verosuunnittelulla. Jotkut ovat kehuskelleet, että maksavat pienempää veroa kuin siivoojansa. Epäselväksi jää se, miksi he lopettaisivat verokikkailun veron laskun jälkeen, jos se on ollut niin tuloksellista tähän asti.

Toinen brittihallituksen esittämä syy on ollut, että maan pitää olla ”avoin businekselle”. Hallitus pitää rasitteena, että Britanniassa on ollut G8-maiden korkein tuloveroaste. Mutta se mietityttää, valitsevatko nämä tulotaulukkojen kuninkaat asuinpaikkansa todellakin näin yksioikoisesti.

Yhdestä asiasta Cameronin hallitus ei voi enää pitää kiinni. Eräs sen iskulauseista leikkauksista puhuttaessa on ollut, että ”olemme kaikki tässä yhdessä” (we are all in this together). Suomessa tähän väitteeseen voi olla hiukan paremmat perusteet.  

Omalla kohdallani nämä muutokset eivät onneksi aiheuta päänvaivaa – ellei nyt aivan yllättäviä työtarjouksia tule. Tarjouksia otetaan toki vastaan

Öljyn kirous

Ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi tällä viikolla radiossa, että öljy on Venäjälle kuin kirous. Hinnan noustessa maalla menee hyvin, mutta lasku vie maan nopeasti suuriin ongelmiin.  Tuomioja viittasi siihen, kuinka yksipuolinen riippuvaisuus hyvätuottoisesta luonnonvarasta voi tuudittaa maan turvallisuuden tunteeseen ja jättää muun kehittämistyön toisarvoiseen sijaan.

 Näinhän se todella tuntuu olevan, jos ajattelee maita, joilla on suuria luonnonrikkauksia. Mitä tapahtuisi Lähi-idässä, jos öljy loppuisi tai sille keksittäisiin uskottava korvike? Tietääkseni siellä ei ole kovin monia muita kansainvälisesti kilpailukykyisiä aloja. Ja öljystä tulleet rikkaudet ovat jakautuneet kovin epätasaisesti. Joissakin Afrikan maissa kaivosten rikkauksista huolimatta yhteiskunnallinen ja yhteiskuntarakenteen kehitys on lapsen kengissä ympäristötuhojen kuitenkin jäädessä jälkeen.  Tunnetuimpana esimerkkinä Kongo, mutta samanlaisia tarinoita voisi löytyä myös Etelä-Amerikan maista.

Hiukan huolestuttavasti Lapista on joissakin puheenvuoroissa puhuttu Suomen Kongona.

Mutta ehkä eliitin vauhtisokeus ei päde kehittyneisiin maihin, joissa osataan olla kaukokatseisempia? En olisi niin varma. Britanniassa on pohdittu viime aikoina paljonkin, miten maa onnistuisi luomaan uusia teollisuusaloja ja vientituotteita. On valitettu sitä, että vientiteollisuutta on vähän ja hallitukselta puuttuu strategia uusien luomiseksi. The Guardianin mainio taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti, kuinka Pohjanmeren öljytulot sumensivat päättäjien vision toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Maa menetti otollisen tilaisuuden ja etulyöntiaseman, kun pahimmat kilpakumppanit Ranska, Italia, Saksa ja Japani olivat raunioina. Nyt ideat ja keinot ovat vähissä - ja öljystä saatavat tulot kroonisessa laskusuhdanteessa.

Onko ollut oikeastaan Suomen onni, että maasta ei ole löytynyt öljyä?  Metsät olivat aikanaan köyhän miehen öljy Suomessa, mutta nykyisin maa ei enää lepää pelkillä puujaloilla. Perusta on paljon laajempi.

Toki on poikkeuksiakin. Niitä, jotka välttävät öljyn kirouksen. Norja räikeimpänä esimerkkinä positiivisessa mielessä. 

Silti luonnonvarojen löytyminen maaperästä ei ole välttämättä siunauksellista yksittäisen maan kannalta, vaikka se sitä voikin olla maan eliitin kannalta. Ihmisten tietotaitoon ja henkiseen pääomaan nojautuva tuotteliaisuus lienee pitkällä tähtäimellä turvallisempaa ja varmempaa kuin mitkään maaperän rikkaudet.

Virtuaalinen isoveli

Vuosi 1984 on jo mennyt, mutta välillä tuntuu, että olemme kuitenkin menossa sitä kohti. Mahdollisuudet kerätä informaatiota ihmisistä ja valvoa heidän tekemisiään ovat jo niin kattavat, että George Orwellin kirjan 1984 kontrolliyhteiskunta näyttää todelliselta.Ero on tietenkin se, että nyt valvova isoveli ei ole valtio, vaan suuret kaupalliset yhtiöt. 

Internet-jätti Google, jonka hakupalvelinta lähes kaikki käyttävät, muutti hiljattain yksityisyydensuojaa koskevia periaatteitaan. Sikäli kun olen asian ymmärtänyt, nyt Google voi yhdistellä käyttäjiä koskevaa informaatiota yhtiön eri palveluiden käytöstä. Näitä on ainakin 60, ja sisältää mm. Googlen hakukoneen, YouTuben, Bloggerin ja Gmailin. Tilanne on edennyt jo niin pitkälle, että kokonaiskuvan hahmottaminen on maallikolle työlästä. Google pystyy lukemaan sähköposteja, tietää mitä internetistä haetaan, tuntee osoitteesi ja kuvaa asuntosi sekä pystyy jopa jäljittämään älypuhelinten käyttäjien liikkeitä. Tuore linjan muutos tarkoittaa, että nämä kaikki tiedot yhdistetään ja luodaan profiili käyttäjästä. Kerättyä informaatiota käytetään mainonnan kohdentamiseen.

Kohta Googlen kasvottomat tietorobotit saattavat tietää sinusta enemmän kuin kumppanisi.Olen nähnyt sellaisen esimerkin, että Gmailin käyttäjä kirjoittaa ystävälleen sähköpostiviestin ”Olen raskaana” ja alkaa pian tämän jälkeen saada mainontaa raskausajan oloasuista. Luultavasti joku nuuskija-robotti käy parhaillaan tätäkin kirjoitusta läpi ja lisää sen minusta tehtyyn profiiliin.

Toki Googlen tiedonkeruuta voi hankaloittaa käyttämällä kilpailevien firmojen palveluja. Siis vaikka Hotmailia Gmailin, Microsoftin Exploreria Googlen Chromen tai iPhonea Android-puhelinten sijaan.  Ja on kuulemma olemassa suojattuja internethakuja, jne. Itse poistin Googlen hakuhistoria, kuten ammattilaiset ovat neuvoneet. Mutta hankalaksi menee tavallisen käyttäjän kannalta. 

Olemme saapuneet tilanteeseen, jossa teknologian edistymisen johdosta yksityisyyden suojasta ei ole takeita. Tuskin muutkaan alan kaupalliset yritykset ovat viattomia aikeiltaan, jos Googlen pahan teoilta jotenkin välttyisimme. Monet meistä laittavat aika paljon tietoa itsestään esimerkiksi Facebookiin. Tällä hetkellä riskinä toistaiseksi on täsmämainonta, mutta joudumme luultavasti vielä tilanteeseen, jossa kaupallisesta profiloinnista tulee entistäkin röyhkeämpää ja tietojen hyödyntämisestä selvästi epäeettistä.

Voisiko haut jostain vakavasta sairaudesta päätyä vakuutusyhtiön käyttöön? Entä jos yksityiseksi tarkoitettu informaatiota käytetään kiristämiseen tai siitä tulee kauppatavaraa. Briteissä The Sun-lehti ja nyt lopetettu The News of the World hankkivat tietoja salakuuntelun avulla, jota ne sitten käyttivät levikin kasvattamiseen ja kiristivät informaatiota lisää asianomaisilta. Tai aletaanko netistä kerättyjä tietoja jossain vaiheessa kauppamaan työnantajille? Sähköposteja ja muita yhteistietoja kai myydään koko ajan. Ja sitten tietenkin tulee eteen se mahdollisuus, että tiedot joutuvat myös poliittisten päätöksentekijöiden käsiin. Toimeenpanovallalla olisi tällöin käytettävissään enemmän informaatiota omien tarkoitusperien ajamiseksi kuin koskaan aikaisemmin historiassa.

On pelottavaa, että tietoa kertyy yksin käsiin niin valtava määrä kuin nyt, oli se sitten kuka tahansa. Se, että saan mahdollisesti itseäni kiinnostavia kirjasuosituksia vaikkapa Amazonissa, ei ole sen arvoista.

Odottelen, milloin tulee ensimmäiset ylilyönnit. Ja milloin näemme kahden valtakeskuksen, virtuaalimaailman suuryhtiöiden ja poliittisten päätöksentekijöiden, ottavan yhteen oikein tosissaan? Tulemme varmasti näkemään ennen pitkää mittelöitä vähintään raastuvassa, kuten EU:n ja Microsoftin välillä muutama vuosi sitten. Ehkä tämä on ainoa tapa välttää vuosi 1984.