Arvojohtajuutta mutta millä arvoilla?

Katsoin viikonloppuna A-talkin presidenttikeskustelun toisen osan, jossa oli mukana pienten puolueiden ehdokkaat (Haavisto, Biaudet, Essayah ja Arhinmäki).  Se oli hiukan pirteämpi verrattuna ensimmäiseen ”isojen” kuivahkoon keskusteluun. Veikkaan, että Haavisto vetää pienemmistä pisimmän korren. Haavistolla on yleisrento ja sosiaalinen olemus, mutta takkiin on tarttunut viime vuosina myös uskottavuutta ja painoarvoa.

Toimittaja kysyi Arhinmäeltä, miksi hän historian nuorimpana presidenttiehdokkaana päätti lähteä kisaan mukaan. Arhinmäki vastasi, että kamppailuun tarvitaan myös vasemmistolaista presidenttiä (jota Lipponen ei hänen mukaansa edusta). Nyt vain pitäisi tietää, mitä ”vasemmistolainen” tarkoittaa.

Suositun tulkinnan mukaan vasemmistolaisuus ajautui henkiseen konkurssiin itäblokin murskautumisen myötä. Tämä on mielestäni väärä tulkinta. Vasemmiston vallankumous epäonnistui vuonna 1918, mutta se lopulta voitti pitkän linjan poliittiisen taistelun 1900 luvulla - ja teki näin itsestään tarpeettoman. Ei tarvitse kuin muistaa Sosiaalidemokraattien ajan ilmapiirissä yltiöradikaali Forssan ohjelma vuodelta 1903, joka on toteutunut lähes kokonaan. Kun myös porvaripuolueet sata vuotta myöhemmin hyväksyvät ohjelman pääkohdat (8-tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, maksuton kouluopetus, terveydenhoito valtion ja kunnan asiaksi, yleinen ääinoikeus, jne.), niin vasemmalla projekti on lopussa. No, kieltolain osalta näyttäisi olevan vielä tekemistä!

Olen viisitoista vuotta odottanut, että vasemmisto artikuloi jonkinlaisen uuden periaateohjelman tai vision yhteiskunnasta. Sellaista ei ole tullut. Niinpä vaihtoehtoisuus ”oikeiston” ja ”vasemmiston” välillä on kutistunut painotuseroihin valtion roolissa ja prosenttiyksiköihin verotuksessa. Oikeistosta on tullut vasemmistoa, kuten jo todettu,  ja vasemmistosta oikeistoa, kun kapitalismi on universaalisti hyväksytty ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntajärjestelemäksi.  

Arhinmäki vetosi oikeaoppiseen Nato-vastaisuutteen ja arvo-johtajuuteen. Edellisen varaan tuskin voi puolueidentiteettiä rakentaa – edes presidentinvaalitaistossa. Jälkimmäinen määre sen sijaan on mielenkiintoinen.

Viime eduskuntavaaleissa puoluiden välille ilmaantui uusi jako. Toisaalla ovat arvokonservatiivit, kansallismieliset ja sulkeutujat. Toisaalla ovat arvoliberaalit, kansainväliset ja avoimet. Osa puolueista ja puolueiden kannattajista vannovat perinteisten ”normiperhearvojen” nimeen ja usein suhtautuvat nurjamielisesti erilaisiin vähemmistöihin. He etsivät turvaa kansallisten rajojen sisältä korottamalla raja-aitoja sekä konkreettisesti että symbolisesti. Toisia luonnehtii liberaali maailmankatsomus sekä usko kansainväliseen yhteystyöhön ja avoimuuteen myös kulttuurisella tasoilla.  

Kyseessä on epäilemättä yleiseurooppalainen puoluekentäm uusjako. Suomalaisella poliittisella kartalla arvokonservatiiveiksi lasken Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit, Keskusta lukuunottamatta puoluejohtoa (missä muuten piilee Väyrysen mahdollisuus toiselle kierrokselle), puolet kokoomuslaisista ja merkittävä osa perinteistä työväestöä. Arvoliberaaleja ovat RKP, Vihreät ja Vasemmistoliitto suurimmaksi osaksi sekä puolet SDP:n ja Kokoomuksen kannattajista.

Talouspolitiikka monimutkaistaa kuvioita lisää, koska esimerkiksi RKP on liberaali myös taloudessa, mutta Vasemmistoliitto ei ole, eikä Perussuomalaisetkaan. 

Puoluekartta vaatisi jonkinlaista uudelleen ryhmittelyä. Muuten puolueiden poliittisten linjojen tunnistamisesta uhkaa tulla ylivoimaiseen vaikeaa.  

Kohti historian loppua sittenkin?

Eli oliko Francis Fukuyama kuitenkin oikeassa? Tämä on kysymys, joka nousee mieleen, kun seuraa ”Arabi-kevään” tapahtumia. Vuodenajat tosin menevät sekaisin, kun ”kevät” ainakin poliittisena tapahtumana näyttää jatkuvan syksyyn ja pidemmällekin.

Fukuyama väitti kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen  (The End of History and the Last Man) 1990-luvun alussa, että kaikki kansakunnat kulkevat samaan suuntaan ja liikkeelle paneva voima on viime kädessä sama: vapauden halu, jonka seurauksena kaikki päätyvät lopulta elämään jonkinlaisessa liberaali-demokratiassa.

Aika monet irvistelivät ajatukselle (lasken itseni tähän ryhmään), vaikka sillä oli jotain uskottavutta Neuvostoliiton johtaman blokin hajottua. Kun sodat sitten syttyivät (tai sytytettiin) lähi-idässä ja islamististen liikkeiden terrorismista tuli hallitseva puheenaihe, Fukuyaman teesi kuopattiin suosiolla. Historia nytkähti uudelleen liikkeelle.  

Egyptissä mielenosoitukset jatkuvat maan sotilashallintoa vastaan, koska Mubarakin syrjäyttäminen keväällä näyttää mahdollistaneen vain miniaskeleen  vapaampaan ja demokraattisempaan suuntaan. Mutta mistä kumpuaa näinkin monen maan (Tunisia, Egypti, Libya, Syyria, Jemen ainakin) samantyyppinen liikehdintä. Se vaikuttaa spontaanilta. Ja jos tarkastelemme vaikkapa eurooppalaisten maiden yhteiskuntajärjestelmiä viime vuosisadan alusta tähän hetkeen, niin liberaali-demokratiat ovat vieneet täysvoiton.

Noin kuusikymmentä vuotta sitten, kun ns. analyyttinen historianfilosofia syntyi, kyseistä pohdiskelua kutsuttiin ”spekulatiiviseksi historianfilosofiaksi”. Nimitys on huono, koska se ei välttämättä ole sen spekulatiivisempaa kuin mikään muukaan filosofia. Itse asiassa päinvastoin. Kyseessä on toki meta-historiallinen selitys(yritys), mutta keskustelua sen kestävyydestä voi käydä todistupohjaisesti. (Timo Vihavainen pyrki elvyttämään Suomessa lajityyppiä, vaikkakin laihoin tuloksin. Ks. kirjoittamani arvostelu Agricolan historiaverkossa. Hänen ajatuksensa on tavallaan Fukuyaman teesi käänteisesti. Maailmasta ei tule suurta länsimaista demokratiaa, vaan länsimaat tuhoutuvat muiden kulttuurien puristuksessa. Spenglerin hengen läsnäolo on aistittavissa).

Toki on syytä olla varovainen. Emme tiedä mihin ”Arabi-kevät” johtaa. Ja jotkut väittävät, että EU on se itse epädemokraattinen pääpiru (neutraalimmin puhutaan ”demokratiavajeesta”). Silti tapahtumat panevat miettimään. Ja jos EU demokratisoidaan joko sisäisesti tai pirstaloimalla, niin sehän vain lisäisi Fukuyaman teesin tenhoa…

Voodoo-tiedettä

Eilisen lehdessä kerrottiin, että kauppojen myynti on laskenut Britanniassa lämpimän talven johdosta. Kenelläkään ei tunnu olevan halua investoida toppatakkeihin ja talvisaappaisiin, kun lämpötila lähentelee +15 päivittäin.

Asian tekee merkilliseksi se, että vuosi sitten murhe oli sama, mutta päinvastaisesta syystä. Myynti laski, koska talvi oli niin kylmä ja lunta niin paljon, että ihmiset eivät päässeet kauppaan!

Vaikuttaa siltä, että taloudessa olosuhteet eivät ole koskaan ihan kohdallaan. Havaintoa vahvistaa viime kuukausien tilanne maailmantaloudessa. USA:n ongelmat pyrittiin ratkaisemaan poistamalla velkakatto, Euroopassa ratkaisuihin pyritään asettamalla velkakatto. Kenelläkään ei tunnu olevan käsitystä, mitä pitäisi tehdä euroalueella. On ollut jo monta yritystä, ja monta viisasta huutamassa neuvojaan laidoilta, mutta mikään ei tunnu toimivan.

Yksi huomio on kuitenkin pakko tehdä. Keskustelu on painottunut vertailemaan valtion velan määrää ja korkotasoja, joilla valtiot saavat rahoitusta markkinoilla. Erityisesti Britanniassa molempien laskeminen on ollut ehdoton polittiinen tavoite numero yksi.

Silti niidenkään välillä ei tunnu olevan selvää yksisuuntaista vuorovaikutussuhdetta. Saksalla on enemmän velkaa sekä absoluuttsesti että suhteellisesti kuin Britannialla, mutta alhaisempi korkotaso. Kreikalle velan määrä n. 120 prosenttia BKT:sta tuntuu olevan ylipääsemätön ongelma ja korot jossain 30 prosentin tuntumassa. Samaan aikaan Japanilla on velkaa yli 200 prosenttia BKT:sta, mutta se saa lainaa noin prosentin korolla.

Onko asiassa mitään opetusta? Sikäli kuin voodoo-tieteessä voidaan yleistää, niin se näyttäyisi olevan tämä: Olennaista ei ole velan määrä, vaan usko talouden toimivuuten ja talouskasvuun.

Ensimmäinen postaus

Perustin juuri tämän blogin. Täytyy sanoa, että se kävi helposti. Helpommin kuin osasin odottaa.

Kyseessä on siis ensimmäinen postaus.

Tarkoituksenani on kommentoida epäsäännöllisen säännöllisesti suomalaista ja eurooppalaista poliittista keskustelua ulkosuomalaisesta nälökulmasta.

Palaan pian asiaan.