Newcastlen tauti

Voi mikä huolen viikko.

Lehdessä kerrottiin, että Newcastlen tautia aiheuttavaa virusta on löytynyt Imatralta.

Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mukaan Newcastlen taudin oireina ilmenee mm. alakuloisuutta, pään ja heltan turvotusta (!), juomista ja kyyhöttämistä. Kuulostaa tutulta.

Vähän helpotti kun muistin, että en oikeastaan asu Newcastelissa vaan Gateshedissä. Välissä on sentään leveä joki. Mutta sitten tajusin, että jos se kamala Newcastelin tautia aiheuttava virus kulkeutuu Imatralle asti, niin kyllä se varmaan yhden joenkin yli pääsee.  

Ja huolestuin ihan tosissaan, kun paljastui, että kuolleisuus voi nuorilla nousta jopa 80-90%. Oh, man.

Eviran mukaan tautia on lakisääteisesti vastustettava. Ihan niin kuin sitä ei muutenkin haluaisi karttaa!

Olen onnistunut neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä välttämään Salla-taudin, vaikka pahoja epäilyksiä on ollut välillä. Onko siis Newcastlen tauti nyt kohtalonani?

Huojennuin taas kun ajattelin tätä tarkemmin. Siis neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä. En ole enää nuori. Olen turvassa. Yes!

Lopulta selvisi, että virus olikin löydetty puluilta, joilta se voi levitä muille linnuille ja siipikarjaan. Uutinen olikin siis osoitus kaupungin ilmeisesti korkeatasoisesta eläinlääketieteen tutkimuksesta ja siitä, että ainakin virukset ovat todellisia kosmopoliitteja.

Ei muuta kuin hyvää vointia kaikille puluille ja muille siivekkäille. Katsotaan, mistä maailmanlopun ennustuksista saamme lukea ensi viikolla.  

Siellä missä miehiä tehdään

Olen lukemassa Panu Rajalan muhkeaa kirjaa Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. Kyseessä on aikamoinen järkäle, yhteensä 992 sivua. Kirja etenee kuitenkin mukavasti eteenpäin, vaikka siinä käydään läpi lähes kaikki Waltarin teokset runoteoista romaaneihin ja teatterisovituksista elokuvakäsikirjoituksiin.

Waltari oli toden totta tuottelias kirjailija. Muutama esimerkki:

• Waltari kirjoitti kymmenessä vuodessa (1932-1942) 572 kirja-arvostelua ja 31 teatteriarvostelua Maaseudun tulevaisuuteen;
• Sinuhen kirjoittamisen aikoihin hän tuotti keskimääriin 15 liuskaa päivässä ja parhaana päivänä peräti 27;
•  ilmeisesti tuotteliaimpana vuotenaan 1942 hän julkaisi viisi erityyppistä kirjaa, lyhensi aikaisemmin kirjoittamansa Helsinki-trilogian yksiin kansiin sekä kirjoitti radiokuunnelman, 13 kirja-arvostelua ja viikoittain artikkeleita sotapalveluksena Tiedotuslaitoksen tarpeisiin muutamien muiden juttujen ohella.

Hengästyttävää! Mutta Waltari joutuikin hetkellisesti hoitoon samaan paikkaan, missä jo majaili vanhempi mestari F. E. Sillanpää.

Waltari oli tietysti mm. Olavi Paavolaisen kanssa myös Tulenkantajat-ryhmän jäsen, joka pyrki avaamaan ovia Eurooppaan Suomesta. Heidän kantapaikakseen muodostui Pariisi, jossa he viettävät aikaa vuosi toisensa perään 1920-luvulla. 

Sitä en tiennyt, että Tulenkantajat ihailivat myös kollektiivisuutta. Waltari ja Paavolainen huumaantuivat Euroopan metropoleista Valtateiden runoissa minulle yllättävällä tavalla: oli sulauduttava johonkin suurempaan kollektiiviin ja oltava osa ”modernia eteenpäin jyskyttävää yhteisöä”, kuten Rajala asian ilmaisee.

Nämä kaksi herraa kirjoittivat 1930-luvulla erittäin myönteiset armeijakuvaukset. Nähtävästi he kokivat sotaväen miehiseen osastoon sulautumisessa sellaisia onnenhetkiä, joita olivat etsineet Tulenkantajissa edellisellä vuosikymmenellä. Waltarin kirja Siellä missä miehiä tehdään oli myös vastakirja muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmille, joka kuvasi sotaväessä tapahtuvaa simputusta ja alistamista.

Tätä lukiessani muistui mieleeni taas kerran tämän vuoden poliittiset tapahtumat. Näin silmieni edessä kahden johtavan poliitikon Niinistön ja Lipposen todistelevan, kuinka siunauksellista suomalaiselle miehelle on käydä armeija ja kohdata poikia eri kansankerroksista tässä yhteisessä kokemuksessa.  Molemmat suorastaan myhäilivät tätä kertoessaan. Paljastavaa.

Uskon, että tietynlainen kollektivismi ei jäänyt ainoastaan Tulenkantajien-haaveksi, vaan on ollut vuosikymmenet osa suomalaista todellisuutta, sekä pakkona ja että haluna olla osa yhtenäiskulttuuria. Viimeisten vuosikymmenien aikana tämä yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ja siitä on nähtävissä jonkun verran kasvukipuja.

Suomikaan ei elää enää kekkosslovakiassa. Ja omalta kohdaltani ihmettelen, miksi juuri suomalaisen miehen pitäisi välttämättä osallistua vajaan vuoden mittaiseen kollektiiviseen riittiin, sillä sitähän armeijan käyminen on. Jos miehen, niin miksi ei sitten naisen? Eva Biaudet alitti riman tätä kysyttäessä. Tasa-arvoministerin ainoa vastaus oli, että tämä on ollut hyvä käytäntö. Naiset voivat kuitenkin halutessaan mennä sotaväkeen.

Pahinta on, jos asevelvollisuutta perustellaan sillä, että on niin hienoa joutua yhteiseen tupaan maatalon ja professorin poikien kanssa. Jos asevelvollisuudelle on tarvetta, niin perustelun on lähdettävä puolustusdoktriinista käsin. Mielestäni suomenkin olisi kuitenkin aika lähes kaikkien muiden länsieurooppalaisten maiden tapaan siirtyä vapaaehtoisuuden suuntaan sekä miesten että naisten kohdalla - tavallaan avata taas ovia Eurooppaan mutta individualistisella eikä kollektiivisella eetoksella. 


Ne siis menevät jotka haluavat. Ja ne, jotka menevät, voisivat saada taloudellista tai muuta korvausta palveluksestaan. Tämä käytäntö olisi yksilöä kunnioittavaa ja uskoakseni pitkällä tähtäimellä parasta myös puolustuksen kannalta. Ja eiköhän niitä doktriinejakin voida ajatella uudesta vinkkelistä maailman kovasti muuttuessa ympärillä.  

Persun pahin painajainen

Moni varmaan ajattelee kaupungissa asuvaa lattea lipittävää metroseksuaalia, mahdollisesti homoseksuaalia, joka suvaitsee kaikenlaista ja äänestää vihreitä. Pekka Haavistoa? Ehei. Persun pahin painajainen on Paavo Väyrynen.  

Siinä missä persut yrittävät pitää joukon kasassa ja koota ajatuksiaan, keksiä sopivia ylilyöntejä, Väyrynen kiertää ympäri maata ja napsii persuille lipsahtaneita ääniä. Kaiken kukkuraksi hallitus tarjoaa riihikuivaa poliittista sytykettä keskustaväen käyttöön: kuntien ennen näkemätön uuskeskitys. Persujen on kalasteltava samoilla vesillä. Mutta kun he hapuilevat, Paavolla on aina koherentti vastaus kaikkein kiperimpäänkin kysymykseen.

Paavo Väyrynen kertoi nuortuneensa presidentin vaalikampanjassaan. Ja mitä enemmän Paavo nuortuu, sitä alemmaksi persujen kannatuslukemat valuvat.  Jos he eivät pidä varaansa jytkystä jää jäljelle vain kuoret, ja palataan SMP:n tyypillisille kannatusluvuille.

Ounastelin presidentin vaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen, että tuskin Paavo lyö hanskoja tiskiin noin pienestä vastoinkäymisestä. Eikä tämä alkiolaisen aatteen inkarnaatio petä. Paavo pyrkii puolueen puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa sitä, että hänellä on kohta myös käytettävissään Kepun hyvin rasvattu ja kaikki maakunnat kattava puoluekoneisto. Ei sillä, että Paavo sitä välttämättä tarvitsi.  Mutta voi se auttaakin. Olemme todistamassa super-Paavon ensimmäistä askelta pääministeriprojektissa.

Kepu olisi hullu, jos se jättää käyttämättä Paavon jalomielisen tarjouksen ryhtyä toistamiseen puolueen puheenjohtajaksi. Kyllähän hän herättää paljon vastustusta, mutta viime vaalien tappion jälkeen ei ole ketään toista, joka voisi kerätä kadonneet lampaat kasaan. Ja monessa maakunnassa hän taitaa olla, jos ei nyt ihan vapahtaja, niin jonkinlainen pelastaja kuitenkin.  Kiviniemen olisi parasta loikata Kokoomukseen, josta löytäisi helpommin samanhenkistä seuraa.

Omasta puolestani nostan maljan Paavolle. Hän on tarjonnut poliittista viihdettä alakoulun ensimmäisistä luokista lähtien. Eikä loppua näy. Onneksi.

Jälkipyykkiä

Vaalit menivät aika lailla odotusten mukaan. Omalta kannaltani jopa niin pitkälle, että jännitän saanko kirjapalkinnon Helsingin Sanomien ja Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä-blogin veikkauksessa. Ennakoin tulokseksi 62.8 ja 37.2 eli 0.2 prosenttiyksikköä meni vikaan. Viidelle parhaalle oli tällainen palkinto luvassa.

Mutta se siitä. Maa siirtyy nyt vahvaan Kokoomus-valtaan, kun sekä pääministeriys että presidenttiys ovat puolueen käsissä. Tämmöistä ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Voidaan kysyä, ovatko vahvat punamulta-vallan ajat ohitse, koska sekä Keskusta että SDP ovat olleet laskusuunnassa jo jonkun aikaa (ellei Väyrysen suhteellista onnistumista lasketa). Kokoomushan oli pitkään kokonaan syrjässä päätöksenteosta. Ensimmäinen sotien jälkeinen kokoomuslainen pääministeri oli Holkeri vasta 1987 ja nyt sitten Katainen. Ja viimeinen tämän puolueen presidentti oli Paasikivi vuonna 1956.

Niinistön linjasta olisi helpompi esittää arviota, jos presidentti olisi talouspoliittinen päätöksentekijä. Eurooppa-myönteinen hän tietysti on. Mielenkiintoista nähdä, onko tuleva presidentti vähemmän aktiivinen kuin Halonen globaaleissa ja kehitysyhteistyökysymyksissä. Tai tuleeko joitakin ihan uusia painotuksia.

Näistä vaaleista on yritetty viritellä amerikkalaistyyppistä jakoa konservatiiviseen ja liberaaliseen Suomeen. Itsekin näen jossain määrin merkkejä tästä puoluekenttää sekottavasta suuntauksesta, kun ajattelemme tiettyjä avoimuus- ja suvaitsevaisuuskysymyksiä ja kun vasemmisto-oikeisto –akseli on menettämässä merkitystään. Mutta siitä ei ollut toisen kierroksen vaalissa kysymys. Niinistöä voi luonnehtia vähintään maltilliseksi konservatiiviksi tai jopa sosiaaliliberaaliksi. (Talouskysymykset ovat tietysti asia erikseen.) 

Ja sanotaan vielä ihan suoraan, että tuskin homous vaaleja ratkaisi, vaikka joillekin se on epäilemättä ollut kynnyskysymys. En nimittäin usko, että Väyrynen olisi pärjännyt Haavistoa paremmin, vaikka ei olekaan homoseksuaali. Niinistö vain oli niin suosittu ja on sitä ollut jo ainakin kuuden vuoden ajan. 

Täkäläinen lehdistö ei ole noteerannut asiaa mitenkään merkittävästi, mutta pikku-uutinen löytyy. Vielä lauantaina hehkutettiin kuvan kanssa. Nyt The Guardianissa tyydytään toteamaan, että ”Finns reject gay candidate for presidency”.  Media kai toivoisi radikaalimpia uudistuksia tai skandaaleja. Helsingin seudun kolarisuma viime viikonlopulta löysi tiensä jopa BBC:n uutisiin.

Jäädään seuraamaan miten varsinaissuomalainen ”fundeeraus” toimii kansainvälisillä areenoilla. 

Win-win –vaalit

Päätin ottaa varaslähdön vaalianalysoinnissa ja tarjota yhden jo nyt – esianalyysin.

Vuoden 2012 presidentinvaalien toinen kierros näyttää olevan win-win –tilanne. Todennäköisin tulos on, että kaikki voittavat: Niinistö, Haavisto ja Suomi.  Asetelman ainoa mahdollinen häviäjä on toki Niinistö, mutta skenaario on epätodennäköinen.  

Haavistolla ei ole ollut oikeastaan kuin voitettavaa päästyään toiselle kierrokselle, koska pääsy itsessään jo oli niin suuri voitto. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että Haaviston meno toiselle kierrokselle lähetti maailmalle positiivisen viestin eli kuvan ennakkoluulottomasta ja suvaitsevaisesta Suomesta. Vielä Halosta valittaessa herätti hänen Setan puheenjohtajuus runsaasti keskustelua, kuten presidentti itse totesi.

Eikä asiaa muutu, vaikka Haavisto häviäisikin.

Heikko lenkki tässä argumentissa tosin on se, että tietääkseni Ruotsin ja Viron ohella vaaleja ei ole huomioitu oikeastaan juuri lainkaan ulkomailla. Toisin oli eduskuntavaalien jälkeen, joka sai valtavasti huomiota valtamedioita myöten. Ulkomaisesta näkökulmasta voittajaksi selvisi ”äärioikeistolainen, siirtolaisvastainen ja euroskeptinen” puolue. Oli tämä totta tai ei, näin se useimmiten nähtiin.  Toivoa kuitenkin sopii, että presidentinvaaleista levitetään uudenlaista viestiä. (Lisäys lauantaina 4.2: täytyykin heti korjata, että tänään oli sitten uutisointia. Esim. The Guardian kirjoittaa, "Gay and Green presidential contender battles to break the mould in Finland").

Vaalitulosta voisi ennakoivasti analysoida sanomalla, että Niinistön voitto näyttää lähes varmalta. Eikä se ole edes välttämättä kovin suuri katastrofi haavistolaisen kannalta, sen verran samanmielisiä nämä kaksi gentlemannia tv-tenttien perusteella ovat.  Vaikka Niinistö onkin ehkä enemmän kovan realismin talousmies kuin Haavisto, joka puolestaan omaa herkemmän sosiaalisen omantunnon, useimmissa kysymyksissä erot ovat painotuksellisia. Joskus tuntuu, että herrat voisivat edustaa saman puolueen oikeaa ja vasenta siipeä.

Normitulos Haavistolle näyttää olevan jossain 35 % tuntumassa. Jos hän saa 40 % tai enemmän, kyseessä on riemuvoitto. Yli 50 % vaatisi jo aivan seismistä muutosta, mihin kovinkaan moni ei taida tosissaan usko.  Jääminen 30 %:iin kielisi ikävästi vastareaktiosta, mutta tulos on yhtä lailla epätodennäköinen.

Saa nähdä miten käy sunnuntaina. Päivitän tuloksen yllä olevan analyysin valossa, kun se tiedetään.