Siellä missä miehiä tehdään

Olen lukemassa Panu Rajalan muhkeaa kirjaa Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. Kyseessä on aikamoinen järkäle, yhteensä 992 sivua. Kirja etenee kuitenkin mukavasti eteenpäin, vaikka siinä käydään läpi lähes kaikki Waltarin teokset runoteoista romaaneihin ja teatterisovituksista elokuvakäsikirjoituksiin.

Waltari oli toden totta tuottelias kirjailija. Muutama esimerkki:

• Waltari kirjoitti kymmenessä vuodessa (1932-1942) 572 kirja-arvostelua ja 31 teatteriarvostelua Maaseudun tulevaisuuteen;
• Sinuhen kirjoittamisen aikoihin hän tuotti keskimääriin 15 liuskaa päivässä ja parhaana päivänä peräti 27;
•  ilmeisesti tuotteliaimpana vuotenaan 1942 hän julkaisi viisi erityyppistä kirjaa, lyhensi aikaisemmin kirjoittamansa Helsinki-trilogian yksiin kansiin sekä kirjoitti radiokuunnelman, 13 kirja-arvostelua ja viikoittain artikkeleita sotapalveluksena Tiedotuslaitoksen tarpeisiin muutamien muiden juttujen ohella.

Hengästyttävää! Mutta Waltari joutuikin hetkellisesti hoitoon samaan paikkaan, missä jo majaili vanhempi mestari F. E. Sillanpää.

Waltari oli tietysti mm. Olavi Paavolaisen kanssa myös Tulenkantajat-ryhmän jäsen, joka pyrki avaamaan ovia Eurooppaan Suomesta. Heidän kantapaikakseen muodostui Pariisi, jossa he viettävät aikaa vuosi toisensa perään 1920-luvulla. 

Sitä en tiennyt, että Tulenkantajat ihailivat myös kollektiivisuutta. Waltari ja Paavolainen huumaantuivat Euroopan metropoleista Valtateiden runoissa minulle yllättävällä tavalla: oli sulauduttava johonkin suurempaan kollektiiviin ja oltava osa ”modernia eteenpäin jyskyttävää yhteisöä”, kuten Rajala asian ilmaisee.

Nämä kaksi herraa kirjoittivat 1930-luvulla erittäin myönteiset armeijakuvaukset. Nähtävästi he kokivat sotaväen miehiseen osastoon sulautumisessa sellaisia onnenhetkiä, joita olivat etsineet Tulenkantajissa edellisellä vuosikymmenellä. Waltarin kirja Siellä missä miehiä tehdään oli myös vastakirja muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmille, joka kuvasi sotaväessä tapahtuvaa simputusta ja alistamista.

Tätä lukiessani muistui mieleeni taas kerran tämän vuoden poliittiset tapahtumat. Näin silmieni edessä kahden johtavan poliitikon Niinistön ja Lipposen todistelevan, kuinka siunauksellista suomalaiselle miehelle on käydä armeija ja kohdata poikia eri kansankerroksista tässä yhteisessä kokemuksessa.  Molemmat suorastaan myhäilivät tätä kertoessaan. Paljastavaa.

Uskon, että tietynlainen kollektivismi ei jäänyt ainoastaan Tulenkantajien-haaveksi, vaan on ollut vuosikymmenet osa suomalaista todellisuutta, sekä pakkona ja että haluna olla osa yhtenäiskulttuuria. Viimeisten vuosikymmenien aikana tämä yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ja siitä on nähtävissä jonkun verran kasvukipuja.

Suomikaan ei elää enää kekkosslovakiassa. Ja omalta kohdaltani ihmettelen, miksi juuri suomalaisen miehen pitäisi välttämättä osallistua vajaan vuoden mittaiseen kollektiiviseen riittiin, sillä sitähän armeijan käyminen on. Jos miehen, niin miksi ei sitten naisen? Eva Biaudet alitti riman tätä kysyttäessä. Tasa-arvoministerin ainoa vastaus oli, että tämä on ollut hyvä käytäntö. Naiset voivat kuitenkin halutessaan mennä sotaväkeen.

Pahinta on, jos asevelvollisuutta perustellaan sillä, että on niin hienoa joutua yhteiseen tupaan maatalon ja professorin poikien kanssa. Jos asevelvollisuudelle on tarvetta, niin perustelun on lähdettävä puolustusdoktriinista käsin. Mielestäni suomenkin olisi kuitenkin aika lähes kaikkien muiden länsieurooppalaisten maiden tapaan siirtyä vapaaehtoisuuden suuntaan sekä miesten että naisten kohdalla - tavallaan avata taas ovia Eurooppaan mutta individualistisella eikä kollektiivisella eetoksella. 


Ne siis menevät jotka haluavat. Ja ne, jotka menevät, voisivat saada taloudellista tai muuta korvausta palveluksestaan. Tämä käytäntö olisi yksilöä kunnioittavaa ja uskoakseni pitkällä tähtäimellä parasta myös puolustuksen kannalta. Ja eiköhän niitä doktriinejakin voida ajatella uudesta vinkkelistä maailman kovasti muuttuessa ympärillä.