Arvojohtajuutta mutta millä arvoilla?

Katsoin viikonloppuna A-talkin presidenttikeskustelun toisen osan, jossa oli mukana pienten puolueiden ehdokkaat (Haavisto, Biaudet, Essayah ja Arhinmäki).  Se oli hiukan pirteämpi verrattuna ensimmäiseen ”isojen” kuivahkoon keskusteluun. Veikkaan, että Haavisto vetää pienemmistä pisimmän korren. Haavistolla on yleisrento ja sosiaalinen olemus, mutta takkiin on tarttunut viime vuosina myös uskottavuutta ja painoarvoa.

Toimittaja kysyi Arhinmäeltä, miksi hän historian nuorimpana presidenttiehdokkaana päätti lähteä kisaan mukaan. Arhinmäki vastasi, että kamppailuun tarvitaan myös vasemmistolaista presidenttiä (jota Lipponen ei hänen mukaansa edusta). Nyt vain pitäisi tietää, mitä ”vasemmistolainen” tarkoittaa.

Suositun tulkinnan mukaan vasemmistolaisuus ajautui henkiseen konkurssiin itäblokin murskautumisen myötä. Tämä on mielestäni väärä tulkinta. Vasemmiston vallankumous epäonnistui vuonna 1918, mutta se lopulta voitti pitkän linjan poliittiisen taistelun 1900 luvulla - ja teki näin itsestään tarpeettoman. Ei tarvitse kuin muistaa Sosiaalidemokraattien ajan ilmapiirissä yltiöradikaali Forssan ohjelma vuodelta 1903, joka on toteutunut lähes kokonaan. Kun myös porvaripuolueet sata vuotta myöhemmin hyväksyvät ohjelman pääkohdat (8-tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, maksuton kouluopetus, terveydenhoito valtion ja kunnan asiaksi, yleinen ääinoikeus, jne.), niin vasemmalla projekti on lopussa. No, kieltolain osalta näyttäisi olevan vielä tekemistä!

Olen viisitoista vuotta odottanut, että vasemmisto artikuloi jonkinlaisen uuden periaateohjelman tai vision yhteiskunnasta. Sellaista ei ole tullut. Niinpä vaihtoehtoisuus ”oikeiston” ja ”vasemmiston” välillä on kutistunut painotuseroihin valtion roolissa ja prosenttiyksiköihin verotuksessa. Oikeistosta on tullut vasemmistoa, kuten jo todettu,  ja vasemmistosta oikeistoa, kun kapitalismi on universaalisti hyväksytty ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntajärjestelemäksi.  

Arhinmäki vetosi oikeaoppiseen Nato-vastaisuutteen ja arvo-johtajuuteen. Edellisen varaan tuskin voi puolueidentiteettiä rakentaa – edes presidentinvaalitaistossa. Jälkimmäinen määre sen sijaan on mielenkiintoinen.

Viime eduskuntavaaleissa puoluiden välille ilmaantui uusi jako. Toisaalla ovat arvokonservatiivit, kansallismieliset ja sulkeutujat. Toisaalla ovat arvoliberaalit, kansainväliset ja avoimet. Osa puolueista ja puolueiden kannattajista vannovat perinteisten ”normiperhearvojen” nimeen ja usein suhtautuvat nurjamielisesti erilaisiin vähemmistöihin. He etsivät turvaa kansallisten rajojen sisältä korottamalla raja-aitoja sekä konkreettisesti että symbolisesti. Toisia luonnehtii liberaali maailmankatsomus sekä usko kansainväliseen yhteystyöhön ja avoimuuteen myös kulttuurisella tasoilla.  

Kyseessä on epäilemättä yleiseurooppalainen puoluekentäm uusjako. Suomalaisella poliittisella kartalla arvokonservatiiveiksi lasken Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit, Keskusta lukuunottamatta puoluejohtoa (missä muuten piilee Väyrysen mahdollisuus toiselle kierrokselle), puolet kokoomuslaisista ja merkittävä osa perinteistä työväestöä. Arvoliberaaleja ovat RKP, Vihreät ja Vasemmistoliitto suurimmaksi osaksi sekä puolet SDP:n ja Kokoomuksen kannattajista.

Talouspolitiikka monimutkaistaa kuvioita lisää, koska esimerkiksi RKP on liberaali myös taloudessa, mutta Vasemmistoliitto ei ole, eikä Perussuomalaisetkaan. 

Puoluekartta vaatisi jonkinlaista uudelleen ryhmittelyä. Muuten puolueiden poliittisten linjojen tunnistamisesta uhkaa tulla ylivoimaiseen vaikeaa.