Akateemista vapautta

Kuten tunnettua, tieteellisistä tuloksista raportoidaan pääsääntöisesti artikkelijulkaisuiden muodossa. Mutta uskokaa tai älkää, se on myös hyvää businestä. Ei tosin tekijöille, vaan julkaisijoille.

Markkinoita hallitsevat muutamat kustannusalan jättiläiset, Elsevier, Wiley ja Springer. On huhuttu, että näille voi kertyä jopa 35% suuruinen voittomarginaali artikkelikaupassa. Marginaali ei ole kuulemma ihan tavallista yrityselämässä – kuin ehkä korkeintaan joidenkin Applen tuotteiden kohdalla.  

Tilanne kuohuttaa akateemisessa maailmassa. Monet pitävät systeemiä mätänä, joka kaipaa perusteellista uudistusta.

Suurin osa tieteestä tehdään julkisin varoin. Artikkelit lahjoitetaan julkaisijalle, jolle siirtyvät niiden käyttöoikeudet. (Tarkemmin ilmaistuna, tieteentekijä toivoo hartaasti, että mahdollisimman arvostettu tieteellinen aikakausikirja hyväksyisi kirjoituksen. Huippulehdet kehuvat jopa 90% hylkäysprosenteilla). Kustantajat sitten myyvät aikakausikirjojen lukuoikeuksia lähinnä yliopistojen kirjastoille. Jos ei ole yliopiston kirjoilla jossain roolissa, niin artikkeleiden lukeminen on hyvin vaikeaa.

Ketjussa on monia erikoisuuksia. Millä muulla alalla työn tuotokset annetaan täysin ilmaiseksi? Artikkelin kirjoittaja ei saa lopputuotteesta mitään – oli hän työsuhteessa/apurahalla tai ei.  Ja koko prosessi toimitetaan vapaaehtoisvoimin. Useimmat päätoimittajat eivät saa hekään mitään palkkaa. Kirjoitusten vertaisarviointi tehdään ilman korvausta. Periaatteessa hyvin kallista konsultaatiota kun muistaa, että avustajat ovat pätevyydeltään vähintään tohtoreita.

Julkisin varoin tuotetusta ja ilmaiseksi annetusta tulee siis ketjun loppupäässä hyvää kauppatavaraa, jota myydään samoille tahoille, jotka työn ovat rahoittaneet.  Kustantajat puolustautuvat sillä, että he takaavat loppuvaiheessa laadun korkean tason ja huolehtivat jakelusta – tuottavat siis olennaista lisäarvoa.

Jotkut yliopistoihmiset ovat sitä mieltä, että julkisesti tuotettu pitäisi olla kaikkien ulottuvilla. Muutamat, kuten matemaatikko Tim Gowers Cambridgen yliopistosta, ovat päättäneet boikotoida sellaisia tieteellisiä julkaisuja, jotka eivät takaa tiedon vapautta. Ja parin viime vuoden aikana on syntynyt kilpailevia kaikille avoimia tieteellisiä julkaisukanavia.

Protestoijat ovat tietysti ihan oikealla asialla. Olisi hienoa, jos kaikki niin halutessaan voisivat vapaasti lukea tieteen tuloksista. Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen tieteentekijöiden näkökulmasta.

Julkaisijat tarjosivat vielä noin 15 vuotta sitten välttämättömän julkaisufoorumin ja levityskanavan, jos halusi ylipäätään viestiä omista päätelmistään. Nyt tämä tarve on hävinnyt. Jokainen kun voi julkaista oman kirjoituksensa vaikka ihan suoraan ja saman tien omalla nettisivullaan.  (En ole sentään tähän ryhtynyt, mutta kerään kuitenkin kaikki elektronisessa muodossa olevat kirjoitukset kotisivuilleni. Toivoa sopii, että en ole syyllistynyt kovin merkittäviin tekijänoikeuslain rikkomuksiin).

Jakelun puolesta emme tarvitsisi siis edes avoimuus-periaatteella toimivia journaaleja. Ongelma on tällä hetkellä massasta erottautuminen. Kyllähän netissä voi kaikenlaista julkaista (tämä kirjoitus esimerkkinä, joka ei ole käynyt läpi minkäänlaista laatukontrollia).  Mutta yritäpä saada niillä virkoja tai apurahoja! Niinpä akateemiselta iältään nuorempien on järkevää tähdätä niin korkealla julkaisujen valinnassa kuin kantti kestää – välittämättä siitä, kuka niitä saa lukea

Tähän liittyen pari vuotta sitten käytiin kovaa debattia akateemisten lehtien luokittelusta A-, B- ja C-kategorioihin, jota oltiin silloin puuhaamassa. Merkittävä osa (alani) editoreista vastusti luokittelua pääargumenttina se, että järjestelmästä tulee itseään toteuttava. Rajoja rikkova artikkeli kun saattaa periaatteessa ilmestyä C-luokan julkaisussa, mutta virallinen luokittelu karkottaa kirjoittajat. Totta. Mutta tosiasia on myös se, että luokittelut elävät ihmisten päissä. Ja nykyisellä käytännöllä tämä informaatio saa sisäpiiritiedon piirteitä. Minulta ainakin meni joitakin vuosia selvittää, että julkaisu lehdessä/sarjassa X ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin lehdessä/sarjassa Y.  

Nykyinen trendi avoimuuden suuntaan tuottaa kuitenkin myös lieveilmiöitä. Eteeni on tullut tapauksia, joissa maksamalla itse voi taata sen, että kaikki saavat lukea artikkelin. Siis kirjoittaja ei saa maksua, vaan maksaa oman julkaisunsa julkaisemisesta! Wellcome Trust, joka on Gates Foundationin jälkeen maailman suurin yksityinen tiederahoittaja, on omaksumassa periaatteen, että artikkelin tulee olla avoimesti saatavilla kuuden kuukauden kuluttua sen ilmestymisestä. Muuten rahoitusta saanutta tutkijaa sanktioidaan. Tämä on ymmärrettävää, jos avoimeksi saattamiseen on varattu määrärahoja.

Toivoa sopii kuitenkin, että suuntaus ei ole se, että avoimen julkaisukanavien taloudellista taakkaa sälytetään entistä enemmän yksittäisen tutkijan harteille. Kaikki rahoittajat kun eivät ole yhtä anteliaita. Eikä kaikilla tieteentekijöillä ole vakituisia virkoja, joiden turvin voi pitää julkaisufoorumia toisarvoisena kysymyksenä.  Pätkätöiden ja apurahoituksien varassa elävät sijoittuvat jonnekin yrittäjän ja taiteilijan välimaastoon tulon varmuuden kannalta.

Parasta olisi, jos laajempaan avoimuuteen päästään nykyisten kustantajien marginaaleja (ja hintoja) laskemalla – tai todellisten vaihtoehtoisen julkaisukanavien luomisella.